Jos­tain kum­man syystä mi­nul­le tu­li Häi­riö­te­kijästä jo al­ku­puo­lel­laan mie­leen ai­ka ou­dot ver­ro­kit, ni­mittäin Ed­gar Al­lan Poen no­vel­li­ko­koel­mat ja bel­gia­lai­sen sar­ja­ku­va­mes­ta­rin André Fran­qui­hin Mus­tat si­vut –al­bu­mi. Näin oli, vaik­ka kau­hun, fan­ta­sian ja mus­tan huu­mo­rin si­jaan elo­ku­van en­simmäi­set sket­sit am­men­si­vat enemmän­kin ar­jen no­lois­ta ko­ke­muk­sis­ta.

Ehkäpä mie­li­ku­va ei ol­lut väärä, sillä hal­lu­si­na­to­ri­set sä­vyt lisään­tyvät elo­ku­van ede­tessä näennäi­ses­ti toi­siin­sa liit­tymättö­millä osioil­laan.

En­nen al­ku­teks­tejä tu­le­va asun­tovä­li­ty­sai­hei­nen koh­taus is­kee myötähä­peän nui­jal­la ny­kypäivän miestä päähän niin lu­jaa, et­tei kat­so­ja pää­se hel­pol­la. Nau­ru al­kaa käydä es­tot­to­mak­si ja hal­lit­se­mat­to­mak­si, kun toi­nen ny­ky­mies (mo­lem­mis­sa osis­sa mai­nio Ee­ro Ri­ta­la) saa po­lans­ki­mai­seen Veit­si ve­dessä –a­se­tel­maan kuk­sa­mie­hen La­pis­ta. Jat­koa seu­raa mu­ka­vas­ti pol­veil­len omin­ta­kei­ses­ta kar­ta­nod­raa­mas­ta kes­ki-ikäi­sen mie­hen kän­ni­seen yöhön, aja­tuk­siin ja eri­koi­seen Mia­min bis­nes­luo­kan len­toon.

En ole näh­nyt Q-teat­te­rin näy­tel­mistä muu­ta kuin taan­noi­sen, hie­non Cor­to Mal­te­sen ai­koi­naan. Jos ta­so on näin ko­va, oli­si kan­nat­tu­nut käydä useam­min teat­te­ris­sa. Jo­pa le­vyl­le otet­tu, elo­ku­vas­ta pois­tet­tu koh­taus rip­pi­kou­luikäis­ten sek­siai­hei­ses­ta nuo­tio­pii­ristä on yk­sinään haus­kem­pi kuin kaik­ki vii­meai­kai­set ko­ti­mai­set ko­me­diat yh­teensä.