Näin Mic­hael Man­nin psy­ko­lo­gi­sen tril­le­rin en­simmäistä ker­taa At­lan­tin yllä len­to­ko­nees­sa, enkä oi­kein voi­nut asen­noi­tua sen poh­jal­ta ko­ko elo­ku­vaan. Kaik­ki ar­vos­te­lut ovat ol­leet yleensä toi­min­nal­lis­ta elo­ku­vaa kar­sas­ta­vien van­han pol­ven krii­ti­koi­den­kin ta­hol­ta poik­keuk­set­ta kii­tettä­viä.

Mo­der­ni ek­sis­ten­tiaa­li­suus on so­pi­van mie­toa, mut­ta sil­ti jo­tain jään ih­met­te­lemään: kä­si­kir­joi­tuk­ses­sa on hy­vin pal­jon epä­to­dennäköi­syyk­siä ja suo­ra­nai­sia ih­meel­li­syyk­siä. Jo pe­rus­rat­kai­su, jos­sa ka­dun­mies pys­tyy am­pu­maan am­mat­ti­mie­hen met­ros­sa, on ai­ka us­ko­ma­ton.

Ei Man­nin pa­ras, mut­ta kir­jas­toon ar­kis­toi­ta­va le­vy, eh­dot­to­mas­ti.