O­li ky­se sit­ten kor­kea­kult­tuu­rin, po­pu­laa­ri­viih­teen tai ylipäätään ä­lyl­li­sen his­to­rian mer­kittä­vistä toi­mi­jois­ta niin he ovat ai­na osan­neet hyö­dyntää jo luo­tua. Jo­ku pu­huu var­kauk­sis­ta, jo­ku ke­hi­tys­työstä. Jo­ka ta­pauk­ses­sa ih­mi­sen ä­lyk­kyy­del­le on omi­nais­ta yh­distää asioi­ta.

Tämä taus­ta aut­taa hy­vin pal­jon The Last Ship -te­le­vi­sio­sar­jaa. Tuot­ta­ja Mic­hael Bay kek­si hyö­dyntää Wil­liam Brin­ke­lyn 1980-lu­vul­la kir­joit­ta­maa ro­maa­nia, jo­ka ker­too yk­sinäi­sestä aluk­ses­ta, jo­ka yrittää sel­vitä ydin­so­dan tu­ho­jen jäl­kei­sessä maail­mas­sa. Te­kijäik­si hän sai tv-sar­ja­kon­ka­rit Ste­ven Ka­nen ja Hank Stein­ber­gin.

Juon­ta ja ase­tel­maa muu­tet­tiin ai­ka ta­val­la. Vaik­ka venäläi­set tv-sar­jas­sa ovat­kin kon­nan roo­lis­sa, suu­rin vi­hol­li­nen on pan­de­mia, jo­ka niittää mil­joo­nia päivässä. Lai­vavä­keä vie eteenpäin toi­ve löytää vi­ruk­sel­le ro­ko­te.

Ro­maa­ni ja tv-sar­ja ot­ta­vat vai­kut­tei­ta tyy­li­tie­toi­sel­la ta­val­la. Gen­re-e­lo­ku­vien ystä­viä miel­lyttää se, että mo­nien aiem­pien kir­jo­jen ja elo­ku­vien luo­mia ase­tel­mia ja tun­nel­mia lä­hes­tytään, mut­ta hie­no­va­rai­ses­ti. Täl­lai­sen ta­ri­nan voi­si luo­da hen­kilö, jo­ka on ai­koi­naan pitä­nyt täl­lai­sis­ta: Vii­mei­sellä ran­nal­la (On the Beach), Maail­ma vuon­na 2022 (Soy­lent Green), Vii­mei­nen mies (O­me­ga Man), Ed­gar Ri­ce Bur­rough­sin suo­men­ta­ma­ton pie­nois­ro­maa­ni Beyond Thir­ty (1915), Alis­tair Mac­lea­nin Kal­man­kou­ra (1964), lu­ke­mat­to­mat muut apo­ka­lyp­ti­set ta­ri­nat, zom­bie-la­ji­tyyp­pi ja mik­sei jo­pa Hornb­lower-ro­maa­ni­sar­ja. The Last Ship kui­ten­kin nou­see omal­le ja­lus­tal­leen koh­tuul­li­sen jär­kevänä jat­ku­mo­na.

Tär­keintä on se, et­tei se kap­sah­da mil­tei kaik­kien suo­sit­tu­jen sar­jo­jen pe­ri­syn­tiin: se ei ki­ristä kat­so­jien odo­tuk­sia niin ää­ril­leen, et­tei niitä pys­tyi­si lu­nas­ta­maan tyydttäväs­ti edes Sha­kes­pea­re tai Cer­van­tes.

Hyvää on myös se, et­tei sul­je­tun ti­lan psy­ko­lo­gias­sa kap­sah­de­ta il­mei­sim­piin ja kli­sei­sim­piin ase­tel­miin hen­kilöi­den vä­lillä. Greyn ana­to­mias­sa kat­so­jia pik­ku­tytöistä tä­tei­hin hur­man­nut Eric Da­ne on kap­tee­ni, jo­hon ku­ka ta­han­sa luot­tai­si. Adam Bal­dwin osoit­taa kap­tee­nin kak­kos­mie­henä, et­tei to­siaan­kaan ole su­kua Bal­dwi­nin ve­li­ne­li­kol­le, sillä hän osaa näy­tellä. Rho­ma Mit­ran tie­de­nai­nen jää kak­si­kon var­joon.

Oi­keas­taan tässä ei är­sytä kuin sym­paat­tis­ten osa­not­ta­jien luo­ma il­luu­sio ame­rik­ka­lai­sis­ta suu­ri­na rau­han­ra­ken­ta­ji­na. To­del­li­suus ei tue nä­ke­mystä. Bri­tit oli­si­vat teh­neet tämän to­ki vielä tai­ta­vam­min jos oli­si­vat vas­taa­viin tuo­tan­to­pa­nok­siin pääs­seet kä­sik­si. Se oli­si ol­lut maail­man­his­to­rian näkö­kul­mas­ta vielä­kin rie­mas­tut­ta­vam­paa.