Ros­kae­lo­ku­va­kin voi an­sai­ta neljä täh­teään, jos se pys­tyy ve­toa­maan pal­jon elo­ku­via kat­so­van tun­tei­siin: tar­joaa jo­tain poik­kea­vaa ja to­del­lis­ta. Pa­lo­muu­ri ei luo odo­tuk­sia en­simmäi­sen tun­tin­sa ai­ka­na, mut­ta puh­keaa kuk­kaan vii­mei­sen puo­len tun­nin ai­ka­na. Tämä on täy­sin poik­keuk­sel­lis­ta. Yleensähän lo­put läsähtävät.

Fuu­sion kyn­nyk­sellä kär­vis­te­levän seatt­le­lais­pan­kin su­per­vii­so­ri (ih­meen ket­terä Har­ri­son Ford) jou­tuu ri­kol­lis­jen­gin ki­ristämäk­si. Tässä ei ole mitään uut­ta, eikä siinä, että di­gi­taa­li­tek­niik­ka mää­rit­te­lee mo­lem­pien osa­puol­ten on­nis­tu­mi­sia/epäon­nis­tu­mi­sia. Tämä puo­li lie­nee hal­lus­sa. On suo­ras­taan sää­li, jos elo­ku­va ei pää­se to­sielämän nört­tien luo­taa­mak­si. He tietävät, mikä on tot­ta ja mikä ei.