Yli 10 800 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Kino

007 Spectre

Spectre 

Elokuva

Ku­vaa­vaa on se, että uu­sim­man bon­din en­si-il­ta näh­tiin jo pa­ri kuu­kaut­ta aiem­min en­nen kuin vai­vau­duin sitä kat­so­maan.

Ku­vaa­vaa on se, että uu­sim­man bon­din en­si-il­ta näh­tiin jo pa­ri kuu­kaut­ta aiem­min en­nen kuin vai­vau­duin sitä kat­so­maan. Olen sentään tämän elo­ku­va­sar­jan ystävä. Ali­ta­jun­nas­sa ly­myi­li ma­te­ma­tii­kan yli­ver­tai­suus. Da­niel Crai­gin 007:s­ta en­simmäi­nen oli eri­no­mai­nen, toi­nen sur­kea, kol­mas eri­no­mai­nen. Neljän­nen pitäi­si tämän kaa­van mu­kaan ol­la silk­koa sisältä.
Toi­sin kä­vi. Spect­re jät­ti hy­vin­kin kak­si­ja­koi­sen vai­ku­tel­man. Sur­kea se ei ol­lut missään vai­hees­sa.
Sam Men­de­sin kah­den elo­ku­van sar­jan ki­teyttää si­ten, että ta­val­laan se syö it­seään ja kas­vat­taa kaa­no­nia. Yk­si­tyis­koh­dat ovat tär­keitä, mut­ta myös ko­ko­nai­suus on ra­ken­net­tu huo­lel­la. Jo elo­ku­van pitkä, yhtä­jak­soi­nen koh­taus Mé­xi­co Ci­tyn kuol­lei­denpäivänä mää­rittää tee­man: kuol­leet muut­tu­vat elä­vik­si. Bon­din tee­ma “­li­ve an let die” on kään­net­ty nu­rinpäin, ja sii­hen M viit­taa it­se­kin pu­hues­saan tie­dus­te­lua­lan kan­sainvä­listä pa­lat­si­val­lan­kaap­paus­ta ha­vit­te­le­val­le C:l­le. Rat­kai­se­va pon­nin on kai­ken lisäk­si jo kuol­leen nai­sen (Ju­dy Dench) vies­ti.
Vas­ta­koh­dil­la edetään ko­ko ajan. Sky­fal­lin avain­koh­tauk­set ku­vat­tiin käytännö­li­ses­ti kat­soen pi­meässä. Nyt saa­daan Tan­ge­rin au­tio­maan ja Itä­val­lan alp­pien va­loa. Vas­ta­poo­li­na on jo­pa klas­si­sen maa­laus­tai­teen sä­vyjä tav­voit­te­le­va, peh­meähkö ku­va. Pi­meyttä­kin hyö­dyn­netään maan al­la ja tu­hou­tu­vis­sa ra­ken­nuk­sis­sa.
Ja­nus­mai­nen ase­tel­ma pa­nee pää­hen­kilön lu­jil­le. Men­nei­den te­ko­jen luo­man pai­neen hän työntää ai­vo­tulp­paan, mut­ta nor­maa­lin elämän hou­ku­tuk­sel­ta ei voi vält­tyä. Men­nyttä ei voi muut­taa, ja tu­le­vai­suus tu­lee pääl­le vääjäämättä.
Bond on vas­tus­ta­jan­sa pei­li­ku­va siinä missä Hol­me­sil­la on Mo­riar­tyn­sa. Nietsc­heläi­sittäin hän on kat­so­nut liian pitkään pi­mey­teen. Hah­mot su­lau­tu­vat toi­siin­sa mie­len­kiin­toi­sin tee­moin men­nei­syy­destä ny­kyi­syy­teen ja tu­le­vaan.
Bond elää ai­ka­pa­ra­dok­sis­sa, jos­sa Con­ne­ryn ja Moo­ren seik­kai­lut ovat vas­ta tu­los­sa. Ai­van au­ko­ton tämäkään ai­ka­ja­na ei ole.
Bon­din me­nes­tys oli Con­ne­ryn ja Moo­ren kul­ta-ai­ka­na kiin­ni pääo­sa­ne­sittäjän ka­ris­mas­ta. Oh­jaa­ja ja kä­si­kir­joit­ta­jat luot­ti­vat oi­kean tun­nel­man luo­mi­seen, mut­ta osa­si­vat myös hyö­dyntää ai­ka­lais­tek­niik­kaa haus­kal­la ta­val­la.
Oh­jaa­ja Mar­tin Camp­bell on suo­ran seik­kai­lun tai­ta­ja, jo­ten oli kum­mal­lis­ta, että Da­niel Crai­gin entréessä (Ca­si­no Roya­le, 2006) juu­ri oi­kea tun­nel­ma oli pääo­sas­sa. Hen­kilöi­den ke­mia toi­mi. Quan­tum of So­la­ce sor­tui Marc Fors­te­rin hyväk­sy­miin tiet­ko­ne­pe­limäi­siin sa­la­ma­leik­kauk­siin, jo­ten se jää aut­ta­mat­ta mui­den Craig-bon­dien jal­koi­hin.
Sam Men­des on jou­kos­sa yllättäen tek­ni­ses­ti oi­val­ta­vin. Kes­ki-ikäi­nenkään kat­so­ja ei saa Spect­ren tuok­si­nois­sa hy­per­ven­ti­laa­tio-koh­tauk­sia. Tus­kin­pa nuo­ret­kaan hau­kot­te­le­vat. Se tär­kein kui­ten­kin puut­tuu: juu­ri se tun­nel­ma. Kun kaik­ki toi­min­na­li­suus on vieläpä en­nal­ta-ar­vat­ta­vaa, kat­so­jal­le jää vain vank­ka ra­ken­ne ja Bon­din myyt­ti­syys.
C­rai­gin toi­mis­sa ei ole kri­tii­kil­le si­jaa, mut­ta kon­nat ovat lai­mei­ta. Naisnäyt­te­lijät ovat kau­nii­ta ja sie­luk­kai­ta, mut­ta heil­le ei an­ne­ta mah­dol­li­suut­ta enempään. Jo­pa eroot­ti­set koh­tauk­set ovat kai­ke­ti leik­kaa­jan mie­lestä ol­leet niin vai­vaan­nut­ta­via, että ne on lei­kat­tu ty­lys­ti. Jo­ku voi pitää tätä to­ki haus­ka­na sa­tii­ri­na.
Kat­so­jan tun­teet eivät nou­se pin­taan kuin yh­dessä koh­tauk­ses­sa: Bond jou­tuu nä­kemään ra­kas­ta­man­sa nai­sen edessä ku­va­nau­haa, jo­ta pa­hem­paa ei ti­lan­tees­sa voi­si oi­keas­taan ku­vi­tel­la.
Tämä ei oi­kein riitä. Vaik­ka ky­se on es­ka­pis­mis­ta, kat­so­ja täy­tyi­si kou­kut­taa sa­mais­tu­maan. Täl­lai­siä het­kiä koe­taan oi­keas­taan vain au­ton pui­kois­sa, kun uu­teen mal­liin poik­keuk­sel­li­ses­ti pe­reh­dyttämätön san­ka­ri jou­tuu miet­timään, mi­ten mikä­kin vi­pu toi­mii ko­je­lau­das­sa. Tun­teen tietää jo­kai­nen koea­joa suo­rit­ta­nut.
Suu­rem­pi yri­tys luo­da link­kiä to­del­li­suu­teen on yh­teis­kun­na­li­nen pää­tee­ma, de­mok­raat­ti­sen päätök­sen­teon ul­ko­puo­lel­le jäädä abos­luut­ti­nen tie­dus­te­lu, jo­ta ter­ro­riu­han al­la ha­vi­tel­laan. Toi­vot­ta­vas­ti mo­ni kat­so­ja sai tästä ajat­te­lu­nai­het­ta. Hie­man tätä epäi­len.
Sam Men­des te­kee bon­de­jaan hie­man sa­maan ta­paan kuin Don Ro­sa kä­sit­te­li Carl Bark­sia ank­ka­sar­ja­ku­vis­saan. Ver­tai­lu­koh­ta ei ole edes kau­kaa haet­tu, sillä tee­mat ovat ai­ka ta­val­la yh­te­neväi­set: tut­tu san­ka­ri­po­ruk­ka, kau­kai­set maail­man­kol­kat, kaa­no­nin yk­si­tyis­koh­tien au­kai­su ja täy­dentä­mi­nen sekä tie­tyn maail­man­to­del­li­suu­den hyö­dyntä­mi­nen es­ka­pis­ti­ses­sa viih­teessä. In­nok­kal­le fa­nil­le vih­jei­den boin­gai­lu tuot­taa mie­li­hyvää, mut­ta pe­rus­kat­so­ja ei niistä häi­riin­ny.
S­pect­re juon­taa taus­tan­sa ni­meen Han­nes Ober­hau­ser, jon­ka Bond mai­nit­see kas­vat­ti-isäk­seen Ian Fle­min­gin no­vel­li­ko­koel­mas­sa Mus­te­ka­la (Oc­to­pus­sy, 1966, suo­mek­si Gum­me­rus, 1967). Olen ak­tik­va­riaa­tis­sa näh­nyt ni­teen yh­den ker­ran vuo­sien var­rel­la ja poi­min sen ko­koel­mii­ni jo 1970-lu­vul­la.
S­pect­ren muut viit­teet ovat ke­vyem­piä kun­nia­no­soi­tuk­sia Ro­ger Moo­ren ajan las­ket­te­lu­hur­jas­te­luis­ta Sean Con­ne­ryn ju­na­tap­pe­lui­hin. Elo­ku­va no­jaa ih­meen vähän huu­mo­riin ja se­kin on hie­nois­ta it­sei­ro­niaa. Esi­merk­kinä mai­nit­ta­koon Ome­ga Pla­net Ocean –­kel­lo, jo­ka ei tee mitään muu­ta kuin näyttää ai­kaa.
Au­to­vit­sit tun­tu­vat ku­lu­neil­ta, mut­ta brit­ti-in­toi­li­ja saa kuo­la­ta Ja­guar C-X75:n ja As­ton Mar­tin DB10:n mu­ri­noil­le tietäen, että ky­se on vain pro­to­tyy­peistä.
Haus­kaa on puo­les­taan se, et­tei ny­ky­pol­ven ul­ko­pin­nal­taan ru­ma XJ, X.351, esiin­ny elo­ku­vas­sa, vaan M käyttää sitä edeltävän mal­li­sar­jan mus­taa X.350:a, jo­ka sentään vielä edus­ti XJ Se­ries 1:n muo­to­kieltä. Brit­ti-vir­ka­mies ei siis pröystäi­le! Bon­din te­kijät tietävät au­ton­sa, sillä vii­mei­nen ai­to XJ eli jo vuo­sia sit­ten kuo­pat­tu X.308 esiin­tyi vielä Quan­tum of So­la­ces­sa (2008). Ver­sio oli Daim­ler, ja vieläpä sa­ma­na vuon­na kuin ylipäätään vii­mei­nen Daim­ler teh­tiin. Ei ole ih­me, että au­toih­mi­set pitävät bon­deis­ta. (PS)
06/12/2015

Traileri

Tämä video on ehkä jo poistettu YouTube:sta. Kokeile kuitenkin?

Tekniset tiedot

Formaatti: Kino
 
Vuosi: 2015Kesto: 148 minuuttia
Julkaisija: Kuva:
2.35
Ääniraita: Dolby Surround 7.1
    

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle ellei toisin mainita.

Kuvat

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy