Kaik­kien ai­ko­jen rak­kau­se­lo­ku­va, F.W. Mur­naun Au­rin­gon­nou­su — lau­lu kah­des­ta ih­mi­sestä (1927) esi­tet­tiin elävällä säes­tyk­sellä So­dan­kylän 27. Mid­night Sun -fes­ti­vaa­lin hui­pen­nuk­se­na Isos­sa tel­tas­sa. Vaa­sa­lai­nen Fu­tu­re Film on jul­kis­ta­nut keväällä klas­si­kos­ta dvd-le­vyn, jon­ka eri­no­mai­set lisä­ma­te­riaa­lit juh­li­vat Mur­naun merk­ki­teos­ta sen an­sait­se­mal­la ta­val­la. Seu­raa­va esit­te­ly sisältää juo­ni­pal­jas­tuk­sia.

Geor­ge O'B­rien esittää Au­rin­gon­nou­sun far­ma­ria, jo­ka ihas­tuu kylään kesä­lo­maa viettämään saa­pu­vaan vii­leän­tyy­likkää­seen kau­pun­ki­lais­nai­seen. Ja­net Gay­no­rin vai­mo jou­tuu odot­te­le­maan yk­sin pa­ris­kun­nan pie­nen lap­sen kans­sa, kun mies läh­tee ko­toa taas yh­teen yöl­li­seen koh­taa­mi­seen.

Viet­te­lijä­vamp­pi hou­kut­te­lee miestä. Tämähän voi­si myydä ti­lan­sa ja muut­taa kau­pun­kiin? – Entä vai­mo­ni?, mies ky­syy. — Eikö hän voi­si vain huk­kua?, kau­pun­ki­lai­nen eh­dot­taa. Mies rai­vos­tuu, mut­ta häi­jyn nai­sen sy­li ja suu­del­mat vievät pian vas­tus­tus­ky­vyn. Vielä äs­ken niin vas­ten­mie­li­seltä tun­tu­nut aja­tus mur­has­ta (ja sen myötä koit­ta­vas­ta va­pau­des­ta) al­kaa tun­tua mah­dol­li­sel­ta. Sa­man tien nai­nen näyttää, mi­ten vai­mon huk­ku­mi­nen saa­daan vai­kut­ta­maan on­net­to­muu­del­ta, ja mi­ten mies voi pe­las­taa it­sensä kel­lu­mal­la ran­taan yh­teen si­dot­tu­jen ve­si­kas­vien — os­mankää­mien – va­ras­sa.

Pa­lat­tuaan yöl­li­sestä ta­paa­mi­ses­ta mies pyytää vai­moa ve­ne­ret­kel­le kau­pun­kiin. Yk­sin odot­ta­maan jä­tet­ty ja hyl­jek­si­tyk­si it­sensä tun­te­nut vai­mo ilah­tuu mie­hen tar­jouk­ses­ta. Rie­muis­saan hän jättää lap­sen ko­tia­pu­lai­sen (Bo­dil Ro­sing) hoi­det­ta­vak­si ja lait­tau­tuu mat­kal­le.

Ve­neessä vai­mon pa­hat aa­vis­tuk­set heräävät, kun mies pas­sit­taa rem­minsä kat­kais­seen ja heidän peräänsä ui­neen vah­ti­koi­ran ta­kai­sin ko­ti­pi­haan ja pa­laa vai­to­nai­se­na sou­ta­maan. Mies välttää nai­sen kat­set­ta ja nou­see puo­li­mat­kas­sa sei­so­maan ve­neessä. Hän lä­hes­tyy perään kä­per­tyvää vai­moa kä­det ko­ho­tet­tui­na ku­ris­tu­sot­tee­seen.

Vii­me het­kellä mies kui­ten­kin säikähtää it­se­kin aiet­taan, kääntää ve­neen ja al­kaa vim­mai­ses­ti sou­taa koh­den ko­ti­ran­taa. – Älä pelkää mi­nua!, ane­lee mies, mut­ta vai­mo juok­see pa­koon he­ti ran­taan pääs­tyään.

Mies seu­raa vai­mon­sa jäl­jessä ja nou­see tämän perässä juu­ri pysä­kil­le saa­pu­nee­seen rai­tio­vau­nuun, jo­ka al­kaa viedä heitä koh­ti kau­pun­kia. Mies yrittää lä­hes­tyä, mut­ta nai­nen on sul­keu­tu­nut ko­ke­mis­taan kau­hun het­kistä ja mie­hen hir­veästä pe­tok­ses­ta.

Kau­pun­gis­sa mies juok­see rai­tio­vau­nus­ta pois­tu­van vai­mon perään. Nai­nen on yhä jär­kyt­ty­neenä omis­sa aja­tuk­sis­saan eikä osaa va­roa kau­pun­gin vil­kas­ta au­to­lii­ken­nettä. Mies luot­saa nai­sen tur­val­li­ses­ti ka­dun yli. Hän vie vai­mon­sa is­tu­maan kah­vi­laan ja tar­joi­lee vä­li­pa­laa. Kau­pus­te­li­jal­ta mies os­taa kuk­kia. Kun vai­mo nä­kee kir­kon ovel­la vi­hittävän avio­pa­rin, hän as­tuu sisään näi­den perässä. Pas­to­rin ja hää­pa­rin vih­ki­va­lo­ja seu­ra­tes­saan kir­kon pen­kissä is­tu­va pa­ri ha­vait­see oman ti­lan­sa Mies mur­tuu it­kien vai­mon sy­liin siinä koh­das­sa, jos­sa pap­pi ke­hot­taa sul­has­ta suo­je­le­maan hen­toa puo­li­soa kai­kel­ta pa­hal­ta.

Puh­dis­tu­mis­ko­ke­muk­sen eläh­dyttä­minä vas­ta uu­des­taan ra­kas­tu­nut pa­ri pa­laa ka­dul­le. He käyvät par­tu­ris­sa ja kam­paa­jal­la. Sen jäl­keen he otat­ta­vat it­sestään ku­vaa­jal­la (J. Far­rell Mac­Do­nald) uu­den hää­ku­van krii­sin jäl­keen koit­ta­neen uu­dek­si tul­leen lii­ton mer­kik­si. Sit­ten pa­ri läh­tee tans­si­ra­vin­to­laan juh­li­maan. Haus­kas­ti vie­te­tyn il­lan päät­teek­si on ai­ka pa­la­ta ve­neellä ta­kai­sin ko­tiin. Kuun­va­lo (moon­light) vies­tii vai­mol­le uu­den ku­her­rus­kuun (ho­ney­moon) al­ka­neen.

Lah­del­la pa­ris­kun­ta nä­kee nuo­tion ympä­rillä juh­li­van ja soit­ta­van seu­rueen. Au­vois­ten tun­nel­mien jäl­keen puh­keaa sa­de, jo­ka yl­tyy myrs­kyk­si. Mies koet­taa ko­vas­sa me­renkäyn­nissä sou­taa koh­ti jo häämöttävää ran­taa, mut­ta ai­ro kat­keaa. Mie­hen ei au­ta muu­ta kuin ot­taa keu­las­ta sin­ne mat­kan alus­sa pii­lo­tet­tu ve­si­kais­la­lyh­de ja si­toa se kel­luk­keek­si nai­sen ympä­ril­le. Sit­ten ve­ne kaa­tuu.

Mies pää­see ui­maan ran­ta­ki­vik­koon, mut­ta vai­moa ei enää näy. Kyläläi­set rientävät me­rel­le ve­nei­neen ja ha­ra­voi­vat ran­ta­ve­siä sy­ty­tet­ty­jen lyh­ty­jen va­los­sa. Mitään ei kui­ten­kaan löy­dy. On­net­to­ma­na mies jou­tuu pa­laa­maan tyh­jin kä­sin. Kun hän nä­kee kau­pun­ki­lais­vam­pin — jo­ka tie­ten­kin on luul­lut suun­ni­tel­man­sa käy­neen to­teen — mies rai­vos­tuu. Hän juok­see nai­sen kiin­ni ja tart­tuu tätä kur­kus­ta. Sil­loin ko­tia­pu­lai­nen huu­taa oven­suus­ta, että vai­mo on löy­ty­nyt — elos­sa.

Vii­mei­sissä ku­vis­sa van­ha ka­las­ta­ja (T­ho­mas Jef­fer­son) ker­too, mi­ten hän ei voi­nut an­taa pe­rik­si, vaan jat­koi et­sintöjä, kos­ka tun­si näi­den ve­sien vir­tauk­set. Os­mankäämä­kimp­pu oli pitä­nyt nai­sen ve­den pin­nal­la. Mies si­ve­lee vai­mon­sa kul­tai­sia hiuk­sia, jot­ka me­ressä ovat avau­tu­neet tiu­kal­ta nut­tu­ral­ta pit­kik­si ja val­toi­mik­si ki­ha­rik­si, ja avio­pa­ri suu­te­lee. On­ni on pa­lan­nut ta­loon ja per­hee­seen. Juo­ni­pal­jas­tuk­set päät­tyvät.

Mes­ta­ril­li­sim­man vam­pyy­ri­kau­hu­fan­ta­sian Nos­fe­ra­tu (1922) oh­jan­nut sak­sa­lai­nen Fried­rich Wil­helm Pum­pe eli F.W. Mur­nau (1988-1931) osoit­taa Au­rin­gon­nou­sus­sa hal­lit­se­van­sa täy­del­li­ses­ti myös in­hi­mil­li­sen on­nen ja on­net­to­muu­den hui­put ja al­hot. Elo­ku­va — tai oi­keam­min siis "lau­lu kah­des­ta ih­mi­sestä" — ker­too tämän ni­mettömän maa­lais­pa­rin kaut­ta yh­den iha­nim­mis­ta ja eläh­dyttä­vim­mistä rak­kaus­ta­ri­nois­ta. Aja­ton ker­to­mus on yleis­maail­mal­li­nen ja tun­ne­myrs­kyissään­kin to­si. Se on mykän elo­ku­va­tai­teen klii­mak­si.

Ta­ri­na pe­rus­tuu sak­sa­lais­kir­jai­li­ja Her­mann Su­der­man­nin (1857-1928) no­vel­liin Die Rei­se nach Til­sit, jo­ka il­mes­tyi Su­der­man­nin "liet­tua­lai­sis­sa ta­ri­nois­sa" vuon­na 1917. Carl Maye­rin (Toh­to­ri Ca­li­ga­rin ka­bi­net­ti, Vii­mei­nen mies) kä­si­kir­joi­tuk­sen kaut­ta Mur­nau sai mah­dol­li­suu­den toi­veik­kaa­seen vies­tiin siitä, että rik­kinäi­syy­dessään­kin viet­tiensä ja synk­kien syö­ve­rei­den vetämä ih­mi­nen on ky­vykäs aloit­ta­maan ai­na uu­del­leen, pyr­kimään hyvään ja saa­vut­ta­maan on­nen.

E­lo­ku­vad­raa­ma tar­vit­see ris­ti­rii­dan. Rik­kinäi­nen hah­mo on mie­len­kiin­toi­nen. Au­rin­gon­nou­su sisäl­lyttää it­seensä vas­tak­kai­set voi­mat ää­rim­millään il­mais­tu­na. On oh­jaa­jan — ja hä­nen tai­ta­vien ku­vaa­jien­sa Char­les Ros­he­rin ja Karl St­rus­sin — an­sio­ta, että eksp­res­sio­nis­ti­nen mus­ta ro­mans­si ei ro­mah­da tus­kal­lis­ten tee­mo­jen­sa ja pai­na­van ver­taus­ku­val­li­suu­ten­sa, vaan osoit­taa ne­rok­kuu­ten­sa juu­ri noi­den sa­mo­jen piir­tei­den heh­ku­vas­sa kä­sit­te­lyssä. Ja­net Gay­nor sai Os­ca­rin naispää­roo­lis­ta us­kol­li­se­na vai­mo­na, ja hän on­kin us­ko­ma­ton tun­tei­den vaih­tues­sa nai­sen kas­voil­la sa­mas­sa otok­ses­sa toi­veik­kaas­ta ilos­ta pet­ty­myk­seen ja kau­huun. Ky­sy­mys ei ole mykkäe­lo­ku­viin usein (ja yhtä usein vir­heel­li­ses­ti) lii­te­tystä liioit­te­lus­ta ka­ri­ka­tyy­riin saak­ka, vaan sau­mat­to­mas­ta näyt­te­lijän­tai­tees­ta, jo­ka elää het­kessä ai­nut­laa­tui­sen su­la­va­na. Gay­no­rin rin­nal­la yhtä osaa­va on myös avio­miestä ja far­ma­ria näyt­te­levä Geor­ge O'B­rien. Hän tai­puu mur­ha­mie­hestä herkäk­si ra­kas­ta­jak­si ja huo­leh­ti­vak­si puo­li­sok­si sa­mal­la sekä suu­ren­moi­sen dra­maat­ti­ses­ti että us­kot­ta­vas­ti.

E­si­merk­ki mus­ta­val­koa­se­tel­man ja jyrkän tuo­mit­se­mi­sen välttä­mi­sestä — tai ehkä juu­ri mus­ta­val­koi­suu­den eri puo­lien välttämättö­myy­destä ih­mis­luon­nos­sa, "ei muu­ten niin kirk­kai­ta nuo val­keat­kaan ois" — on roh­keus käyttää tap­pa­jan häikäi­lemättömän pe­to­sai­keen rek­vi­siit­taa pe­las­tus­ren­kaa­na. Yh­teen kie­dot­tu ve­si­kas­vien rypäs oli tar­koi­tet­tu pe­las­ta­maan mies sen jäl­keen, kun vai­mo oli­si hu­ku­tet­tu ja ve­ne on­net­to­muu­den la­vas­tuk­se­na kaa­tu­nut. Lo­pul­ta ri­kos mie­lessä kyhät­ty vä­li­ne toi­mii­kin juu­ri päin­vas­toin.

Mur­nau leik­kii vas­ta­koh­tai­suuk­sil­la kaut­ta elo­ku­van. Mur­han­hi­moi­ses­sa avio­mie­hessä on Nos­fe­ra­tu-vam­pyy­rin ja Fran­kens­tei­nin hir­viön synk­kyyttä. Mies liik­kuu pe­lot­ta­van hi­taas­ti, köm­pelös­ti­kin laa­hus­taes­saan vääjäämättömän oloi­ses­ti koh­ti avut­to­ma­na odot­ta­vaa nai­suh­riaan. Ker­ro­taan, että Mur­nau lait­toi O´B­rie­nin käyttämään jal­ka­pai­no­ja, jot­ta tämä sai­si kul­kuun­sa tar­vit­ta­van ras­kaan vai­ku­tel­man. Mie­hen ku­ma­ra asen­to, jo­ka ko­ros­taa selän köy­ryä ja le­veitä ol­kapäitä, tuo mie­leen myös kel­lon­soit­ta­ja Qua­si­mo­don — sen­kin vuok­si, että O'B­rien pä­lyi­lee ja pa­hois­sa ai­keis­saan välttää kat­se­kon­tak­tia vai­moon. Vain suu­ren pään kuon­ta­lo ja tum­mat kul­mat nä­kyvät har­tioi­den vä­listä mie­hen hau­toes­sa synk­kiä aja­tuk­siaan.

Fu­tu­re Fil­min dvd-le­vyn lisä­ma­te­riaa­lis­sa elo­ku­vaa­ja John Bai­ley huo­mioi, mi­ten kau­pun­ki­lais­nai­sen vas­ta vuok­raemännällä kiil­lot­ta­mat kiil­to­nah­ka­kengät ry­vet­tyvät rä­meellä hä­nen kerä­tessään ve­si­kas­ve­ja ni­puk­si mie­hel­le syöttämänsä mur­ha­suun­ni­tel­man tuek­si. Bai­ley sa­noo, että mus­taan lie­juun upon­neet jäl­jet ku­vaa­vat myös hen­kilöi­den mo­raa­lis­ta ti­laa. Näin var­mas­ti on­kin, sillä suo­rem­pi ja vä­litön as­so­siaa­tio otok­ses­sa en­simmäi­senä nä­kyvästä kau­pun­ki­lais­nai­sen ja mie­hen sot­ke­mas­ta ra­vas­ta liit­tyy sa­non­taan "as­tua pas­kaan". Hy­vin tum­mis­sa ve­sissä siis lii­ku­taan.

Au­rin­gon­nou­su on täynnä täl­lai­sia yk­si­tyis­koh­tia, jot­ka erot­tu­vat ja jäävät rik­kau­des­saan mie­leen fil­min ko­ko­nai­suu­den hal­li­tus­ta ja kaut­taal­taan per­soo­nal­li­ses­ta tyy­listä. Tämä ei kos­ke vain ker­to­muk­sen synk­kiä juon­tei­ta, vaan myös avio­pa­rin yh­teistä iloa ja haus­ko­ja sat­tu­muk­sia kau­pun­gil­la. Jo­pa si­vu­hen­kilöt­kin lei­ma­taan piir­teillä, jol­la he nou­se­vat esiin. Esi­merk­kinä tans­si­ra­vin­to­lan nuo­ri­pa­ri, jo­ka nä­kyy en­sin sa­lin ris­tik­ko­la­sin ta­ka­na ja myö­hem­min ver­hon ta­ka­na pii­los­sa pus­sai­le­mas­sa. Hu­kut­ta­mis­miel­le on hur­jan sur­rea­lis­ti­nen vi­sio jo­ka tois­te­taan aja­tus­ku­va­na kah­teen eri ker­taan. Nä­kymä ve­teen syök­syvästä vai­mos­ta jää mie­leen kuin Hitch­coc­kin tai Buñue­lin luo­mat pai­na­jaisnäyt.

O'B­rie­nin mur­tu­neen mie­hen sa­mais­tu­mi­nen kir­kos­sa pas­to­rin oh­jeis­ta­maan sul­ha­seen tul­ki­taan lisä­ma­te­riaa­lis­sa herä­tyk­sen­kal­tai­sek­si ko­ke­muk­sek­si. Mur­heen al­hos­ta nou­sua seu­raa­vat au­von sii­vet kan­nat­ta­vat elo­ku­vaa yh­teen sen juh­li­tuim­mis­ta otok­sis­ta. Pa­rin tul­les­sa kau­pun­kiin vai­mo kul­ki mur­heen se­koit­ta­man mie­lensä su­mus­sa vaa­ral­le alt­tii­na au­to­jen tun­gok­seen. Mies juok­si perässä suo­jel­len, mut­ta her­mos­tu­nein ja kant­ti­sin liik­kein, syyl­li­syy­den­tun­toi­se­na, yrittäen pe­las­taa suh­tees­ta mitä pe­las­tet­ta­vis­sa on tai tu­keu­tuen vii­mei­siin in­hi­mil­li­syy­den rip­pei­siinsä. Kir­kos­ta kä­ve­levä "uu­si hää­pa­ri" on kui­ten­kin oman on­nen­sa suo­je­luk­ses­sa.

Nai­nen ja mies kä­ve­levät toi­siin­sa kie­tou­tu­nei­na lii­ken­teen jouk­koon kuin Pa­ra­tii­sin puu­tar­haan ympä­rillä ole­vas­ta "muis­ta-ai­na-lii­ken­teessä-mon­ta-vaa­raa-om­pi-eessä" -reaa­li­to­del­li­suu­des­ta piit­taa­mat­ta. On kuin lei­jo­na ja lam­mas oli­si­vat het­kek­si päättä­neet levähtää vie­rekkäin su­las­sa so­vus­sa elon an­ti­mis­ta nau­tis­ke­le­maan — ci­ty­vi­linä on tässä pe­to ja nuo­ri­pa­ri lam­mas. Näin vain on­nel­lis­ten ra­kas­ta­vais­ten mie­lessä, sillä het­ken päästä ra­kas­ta­vien suu­del­man kes­keyttää – mai­nion koo­mi­ses­ti – on­nen su­mun kes­keltä kan­tau­tu­vat au­to­jen mer­ki­nan­to­lait­teet ja kul­jet­ta­jien huu­dot.

Pa­ra­tii­si­mai­nen ka­me­ra-a­jo on­nen huu­man näkö­kul­mas­ta on vas­ti­ne elo­ku­van alus­sa näh­dyl­le pitkäl­le ja vä­hintään yhtä juh­li­tul­le pitkäl­le otok­sel­le, jo­ka seu­raa O'B­rie­nin "tietä pi­meään". Mies kul­kee sa­lai­seen koh­taa­mi­seen kau­pun­ki­lais­nai­sen kans­sa kä­vel­len kuun­va­los­sa pi­meäl­le rä­meel­le. Ka­me­ra seu­raa mie­hen ku­lun myötä al­ku­mat­kan selän ta­kaa. Koh­ta otos vaih­taa kul­ku­suun­taa va­sem­paan pa­no­roi­den sa­mas­sa ajos­sa niin, että koh­ta mies kä­ve­lee­kin ka­me­raa vas­taan nais­ta et­siessään. Mut­ta mies jää­kin vielä ka­me­ran oi­keal­le puo­lel­le, otok­sen suun­nan jat­kues­sa lehvästön lä­pi koh­ti rä­meellä huu­liaan pu­naa­vaa fem­me fa­ta­lea.

Seu­raa ren­dez­vous, jo­ta le­vyn lisä­ma­te­riaa­lis­sa ku­va­taan yh­dek­si elo­ku­va­tai­teen hi­mok­kaim­mak­si. Viet­te­lyn ja pa­heel­li­suu­den määrä on hui­pus­saan ja koh­taus vaa­tii kai­ken Mur­naun, hä­nen ka­me­ra­mies­tensä sekä O'B­rie­nin avio­mie­hen ja Mar­ga­ret Li­vings­to­nin esittämän tum­man fem­me fa­ta­len yh­teis­työn vais­to­herk­kyy­den. Kau­pun­ki­hu­mun ku­vi­tus on päätä­hui­maa­vaa tek­ni­sessä tai­tu­ruu­des­saan ja vai­kut­ta­vuu­des­saan. Mer­kittävää on myös mu­sii­kin pa­nos. Hu­go Rie­sen­fel­din al­ku­peräis­mu­siik­ki ja myö­hem­pi Carl Da­vi­sin joh­ta­ma Olym­pic Cham­ber Orc­hest­ran soundt­rack an­ta­vat luo­vil­le tul­kin­noil­le hy­vin­kin eri­lai­sia är­syk­keitä ja herät­teitä.

So­dan­kylässä Mo­no­nen-ko­koon­pa­no (Yrjänä Sau­ros ja Mik­ko Per­ko­la) on­nis­tui par­hai­ten eläy­tymään sä­ve­lin ta­ri­nan jo­kai­seen jak­soon. Hie­nos­tu­neen vil­li ka­ma­ri­jat­si sai ajat­to­man rak­kaus­ta­ri­nan tuo­reu­tu­maan en­ti­sestään. Huu­li­harp­pu­soin­nit, tai­ta­vat tee­man­ke­hit­te­lyt ja ihas­tut­ta­va me­lo­di­suus kas­voi­vat kau­niik­si ja eläväk­si, ko­ko puo­li­tois­ta­tun­ti­sen elo­ku­va­ta­ri­nan kat­ta­vak­si ko­ko­nai­suu­dek­si. Mo­no­nen tul­kit­si mu­sii­kil­laan oi­val­li­ses­ti Mur­naun elo­ku­van alaot­sik­koa "Lau­lu kah­des­ta ih­mi­sestä".

Mie­hen ja avion­rik­ko­jan koh­taa­mi­ses­sa maa­seu­dun idyl­li vaih­tuu al­ku­kan­tai­sen vil­liin pa­ka­nal­li­suu­teen. Juu­re­va luon­to yh­tyy toi­sen nai­sen edus­ta­maan — ja mie­hen sil­miin loit­si­maan — ci­ty­syk­keen pa­heel­li­suu­teen. Mur­naun ja ta­ri­nan ta­sa­pai­noi­suut­ta to­dis­taa kui­ten­kin se, että pe­rin­tei­ses­ti (meikäläi­sessä­kin van­has­sa suo­mi­fil­missä) syn­nin pesäk­si miel­let­ty kau­pun­ki pal­jas­tuu tässä elo­ku­vas­sa myö­hem­min myös mo­ni­nais­ten po­si­tii­vis­ten ilo­jen ja nau­tin­to­jen, hyvän elämän, läh­teek­si. Sieltähän löy­tyvät niin kirk­ko, ra­vin­to­la, tans­si, par­tu­ri- ja kah­vi­la­pal­ve­lut kuin va­lo­ku­vaa­jan ar­kielämän san­ka­ruut­ta juh­li­va luo­vuus.

Mie­hen tap­pa­jan vais­to­ja herä­tellään vielä kat­so­jan muis­tis­sa par­tu­ri­koh­tauk­ses­sa, jos­sa O'B­rien vetää esiin kääntö­veit­sen tas­kus­taan — ja vielä lä­hi­ku­vas­sa. Kei­ka­ri­ront­ti on lä­hen­nel­lyt vai­moa ja mies an­taa ope­tuk­sen: to­sin vain nip­sai­se­mal­la ku­kan poik­ki nil­jak­keen pu­vun lie­peestä. Mur­naun täy­del­li­sen vais­ton osoi­tus on läm­pi­mien kas­vo­pyyh­kei­den säi­ly­ty­sas­tia, jo­ka ker­too lait­teen kuu­muu­des­ta jo en­nen kuin Ja­net Gay­no­rin kä­si sii­hen osuu. Kuu­muus ai­heut­taa nai­sen ta­hat­to­man reak­tion ja kos­ke­tuk­sen, jon­ka li­pevä häi­rikkö tul­kit­see lu­vak­si lä­hen­te­lyyn.

Maa­lais­ten ra­kas­tet­ta­va ko­ke­mat­to­muus tuo­daan haus­kas­ti esiin. Kun par­tu­ri­lii­ke pal­ve­lualt­tii­na toi­vot­taa pa­rin ter­ve­tul­leek­si uu­des­taan, ei pik­ku­rou­va voi ol­la vas­taa­mat­ta: – Ja tul­kaa te­kin ter­veh­timään meitä jos­kus! Sa­maan hel­lyttävään naii­viu­teen viit­taa myös va­lo­ku­vaa­ja­koh­taus. Siinä pa­ri kel­laut­taa kir­mail­les­saan ko­ris­te­pat­saan nu­rin. Pat­sas on tor­so, mut­ta tot­ta kai nuo­ri­pa­ri luu­lee sen pään rik­kou­tu­neen lat­tiaan ko­lah­taes­sa.

Myrs­kyisä pa­luu­mat­ka ja tra­ge­dia­nuh­ka ve­neessä on taas yk­si kään­tei­den huip­pu. Mur­nau ei kui­ten­kaan jää tu­leen ma­kaa­maan, vaan lisää jän­ni­tettä siinä vai­hees­sa kun ka­las­ta­ja­ve­neet las­ke­taan tum­maan ve­teen et­simään vai­moa — tai tämän ruu­mis­ta. Lisä­ma­te­riaa­lis­sa Bai­ley ihas­te­lee jäl­leen ka­me­ra-a­joa, jos­sa O'B­rien ve­neen­ko­kas­sa lyh­tyi­neen il­mes­tyy pi­meästä ja kur­kot­taa hä­dissään koh­ti ka­me­raa. Bai­ley ku­vai­lee, kuin­ka hie­no ja vai­kea otos pitää ko­ko ajan näyt­te­lijän kas­vot terävänä tämän vä­hi­tel­len li­pues­sa va­vah­dut­ta­vaan lä­hi­ku­vaan. (Ekst­rois­ta löy­tyy mykkä, säestämätön trai­le­ri, jos­sa on käy­tet­ty tois­ta otos­ta kuin it­se elo­ku­vas­sa. Siinä terä­vyys "pump­paa" edes­ta­kai­sin, kun tar­ken­nus on liik­ku­vas­sa ku­vas­sa ha­ku­sal­la.)

Tum­man ve­den, ve­nei­den ja sy­ty­tet­ty­jen lyh­ty­jen koh­taus – jon­ka Bai­ley ar­ve­lee ku­va­tun stu­dioal­taas­sa "a­me­rik­ka­lai­se­na yönä" eli päivällä luo­tu­na yö­vai­ku­tel­ma­na – tuo mie­leen vas­taa­via nä­ky­miä myö­hemmän mes­ta­ri­teok­sen lo­pus­ta, oh­jaa­ja Jac­ques Tour­neu­rin ja tuot­ta­ja Val Lew­to­nin B-kau­hu­tuo­tan­non kult­tik­las­si­kos­ta Yö woo­doo­saa­rel­la (I Wal­ked with a Zom­bie, 1943).

Mur­naun otos­kol­laa­sit, Ros­he­rin ja St­rus­sin ka­me­ras­sa luo­mat pääl­lekkäis­ku­vae­fek­tit, ak­ti­voi­vat kat­so­jan tuo­reu­del­laan. Kau­pun­ki­ku­vis­sa rien­not ja rie­mu­jen mah­dol­li­suu­det so­vi­te­taan il­meikkäi­siin, ra­ken­teel­taan sisäkkäi­siin otok­siin. Jo alus­sa luo­daan ta­pah­tu­ma­pai­kan kesäi­set nä­kymät ju­nis­ta, lai­vois­ta ja ui­ma-a­sui­sis­ta lo­man­viettä­jistä sa­mas­sa tee­moit­ta­vas­sa koos­teo­tok­ses­sa.

Film noi­ria ja me­lod­raa­maa yh­distävä ver­taus­ku­val­li­suus on yk­si Au­rin­gon­nou­sun valt­ti, sillä sym­bo­lis­mi nou­see Mur­naun kä­sit­te­lyssä esiin yllättävän hie­no­va­rai­ses­ti. Lä­hes kol­miu­lot­tei­sek­si la­vas­te­tus­sa ja ku­va­tus­sa otok­ses­sa avio­vai­mo ma­kaa yk­sin vuo­tees­saan ta­ka-a­lal­la. Mie­hen sän­ky on — si­veäs­ti — ku­vas­sa lä­himpänä ka­me­raa sy­vyys­vai­ku­tel­man ko­ros­ta­mi­sek­si. Vuo­tei­den vä­lissä on tuo­li. Nai­sen sän­gyn ta­ka­na on ik­ku­nan ris­tik­ko, jos­ta sii­vilöi­tyvä va­lo piirtää pei­tol­le ris­ti­ku­vion. Nä­kymä tu­lee elo­ku­vas­sa siinä vai­hees­sa, kun kau­pun­ki­lais­nai­nen on saa­nut tu­hoi­san aja­tuk­sen is­kos­tet­tua mie­hen päähän. (Myö­hem­min, lop­pu­koh­tauk­sis­sa nähdään toi­sen nai­sen päällä tak­ki, jo­ka iso­ruu­tui­se­na on myös ris­ti­ku­vioi­nen. Het­keä myö­hem­min mies yrittää ku­ris­taa pe­tol­li­sen noi­dan.)

Lop­pu­ku­vas­sa rau­ha on kui­ten­kin jo pa­lau­tu­nut ta­loon ja on­ni per­hee­seen. Pe­las­tu­nut vai­mo lepää vuo­teel­la avio­mie­hen suu­del­ta­va­na. Kiin­nos­ta­vaa on suu­ri muu­tos vai­mon hah­mos­sa. Jär­kyttävä aviok­rii­si ja elämän­koh­ta­lon ris­tiaal­lok­ko (!) — kuo­le­man­pel­ko, an­teek­sian­to ja so­vi­tus, luon­non­ka­tast­ro­fi ja täpärä, ih­mee­no­mai­nen pe­las­tus — ovat muut­ta­neet nais­ta niin sisäi­ses­ti kuin ul­koi­ses­ti. Ai­kai­sem­min vai­mon vaa­lean Elo­vee­na-Ee­van hiuk­set ovat ol­leet tiu­kas­sa nut­tu­ra­kypärässä. (Tästä Mur­nau te­kee nu­me­ron par­tu­ri-kam­paa­mo­jak­sos­sa, jos­sa nai­nen säikähtää kam­paa­jan kättä ja sak­sia eikä an­na kos­kea tuk­ka­lait­tee­seen.)

Lop­pu­ku­vas­sa vuo­teel­la hiuk­set ovat avau­tu­neet. Jo ve­dessä vi­rues­sa nai­sen pitkät, nut­tu­ras­ta va­pau­tu­neet suor­tu­vat rin­nas­tui­vat si­teestään pur­kau­tu­viin ja pin­nal­la kel­lu­viin ve­si­kas­vei­hin. Tyy­nyllä kas­vo­ja ke­hystävät va­lon kul­taa­mat hiuk­set, jot­ka ker­to­vat laa­jem­min­kin va­pau­tu­mi­ses­ta. Gay­no­rin tiuk­ka nut­tu­ra on ken­ties viit­taus vai­mon muun­kin­lai­seen kin­tey­teen, aviol­li­sen tot­tu­muk­sen ja per­heenäi­din vel­vol­li­suuk­sien mu­ka­naan tuo­man sek­suaa­li­sen jän­nit­teen puut­tu­mi­seen. Sitähän avio­mies ha­ki tum­man naik­ko­sen jän­nittävämmästä sy­listä. Vii­mei­nen ku­va ker­too nai­sen aviol­li­ses­ta avau­tu­mi­ses­ta ja on osal­taan taas lu­paus suh­teen saa­mas­ta vir­voi­tuk­ses­ta. Niin en­ke­limäi­nen au­tuus kuin Gay­no­ria ym­pyröi­kin — sa­maa poh­jus­tet­tiin hu­mo­ris­ti­ses­ti ra­vin­to­lan hu­ma­la­koh­tauk­sen pään yllä pyö­ri­villä ke­ru­beil­la — hius­ten val­lat­to­muus ker­too sa­mal­la myös roh­kais­tu­mi­ses­ta ja uu­del­leen löy­ty­neestä yh­tey­destä luon­non­mu­kai­seen ruu­miil­li­suu­teen.

Fu­tu­re Fil­min dvd-le­vyn ku­va ei lie­ne vii­mei­sin res­tau­roin­ti — maail­mal­la on elo­ku­vas­ta jo Blu-ray -ver­sio­kin — mut­ta ku­lu­mi­ses­ta­kin ker­to­va ko­pio on tar­peek­si tark­ka osoit­ta­maan fil­min omi­nais- ja eri­kois­laa­dun an­siot. Mykkä­teok­sen säes­tyk­sek­si on va­lit­ta­vis­sa jo­ko Hu­go Rie­sen­fel­din al­ku­peräi­nen tai Carl Da­vi­sin ver­sio. Mu­ka­na yh­den le­vyn pak­kauk­ses­sa on run­saas­ti eri­no­mai­sia ekst­ro­ja: do­ku­ment­ti elo­ku­van te­ke­mi­sen taus­tois­ta, still-ku­via, mykkät­rai­le­ri ja pois­tet­tu­ja koh­tauk­sia (e­tupäässä nämä ovat sa­mo­jen koh­taus­ten eri ver­sioi­ta). Kom­ment­ti­rai­dal­la on ku­vaa­ja John Bai­leyn asian­tun­te­va, taus­to­ja ja elo­ku­van tek­nii­koi­ta sy­ventävä se­los­tus.

Au­rin­gon­nou­su on maail­man par­hai­ta elo­ku­via. Fu­tu­ren dvd lisä­ma­te­riaa­lei­neen on kult­tuu­ri­te­ko ja toi­vot­ta­vas­ti al­ku uu­sil­le Mur­nau-jul­kai­suil­le.

Mer­kittä­vin dvd:n lisä­ma­te­riaa­li on kui­ten­kin Ja­net Bergst­ro­min fil­mies­see Mur­naun ka­don­nees­ta elo­ku­vas­ta Four De­vils (1928), jon­ka oh­jaa­ja te­ki he­ti Au­rin­gon­nou­sen jäl­keen. Bergst­ro­min se­los­tuk­ses­ta, mykän elo­ku­van vä­li­teks­tejä mu­kai­le­vis­ta teks­tip­lans­seis­ta, säi­ly­neistä still-ku­vis­ta, piir­ros­luon­nok­sis­ta ja kä­si­kir­joi­tus­ver­siois­ta koos­tuu hie­no Four De­vil­sin re­konst­ruk­tio. Sekä al­ku­peräis­fil­min mykkä- että myö­hem­pi (tuot­ta­ja Fo­xin komp­ro­met­toi­ma) ää­ni­ver­sio ovat hä­vin­neet, eikä ko­pioi­ta ole löy­ty­nyt ai­na­kaan tois­tai­sek­si. Jän­nittävä ka­don­neen fil­min jäl­ji­ty­sy­ri­tys on­nis­tuu kieh­to­maan pelk­kien frag­ment­tien yh­dis­te­lynä­kin. (Fil­miar­keo­lo­gi­nen löydös ver­tau­tuu Ser­gei Ei­sens­tei­nin tu­hou­tu­neen Bez­hi­nin niit­ty­jen (1937) ra­ken­ta­mi­seen oh­jaa­jan säi­lyttä­mien yk­sittäis­ten otos­ten avul­la. Ei­sens­tein va­ro­vai­se­na mie­henä kun säi­lyt­ti jo­kai­ses­ta elo­ku­van­sa koh­tauk­ses­ta en­simmäi­sen ja vii­mei­sen fil­mi­ruu­dun. Bez­hi­nin nii­tyt löy­tyy Cri­te­rio­nin Ei­sens­tein-bok­sis­ta.)

Four De­vils – neljä pa­ho­lais­ta – ker­too kuo­lon­hyp­pyä sir­kuk­ses­sa har­joit­te­le­vas­ta tra­pet­si­tai­tei­li­ja­ne­li­kos­ta. Ryhmän muo­dos­taa van­han klov­nin kas­vat­ta­ma or­po­jen si­sa­rus­ten pa­ri: kak­si tyttöä ja kak­si poi­kaa. Jo lap­suus­vai­heen ku­vaus on niin sydäntä sär­kevä, että kat­so­ja ih­met­te­lee, me­nettääkö Mur­nau ker­to­muk­sen taian las­ten kas­vet­tua ai­kui­suu­teen. Mut­ta pel­ko on tur­ha. Draa­ma sen kuin vä­kevöi­tyy maail­man hou­ku­tel­les­sa sir­kuk­sel­le vih­kiy­ty­neitä nuo­ria. Lois­to­do­ku­men­tis­ta jää mie­leen kum­mit­te­le­maan Mur­naun ne­ro­kas otos, jos­sa sär­kyvä pei­li muut­tuu hu­mal­tu­neen ja hi­mok­kaan nuo­ru­kai­sen sil­missä tra­pet­sin ha­rot­ta­vak­si tur­va­ver­kok­si. Tie­tenkään ei otos­ta eikä verk­koa meil­le näy­tetä. Vain kä­si­kir­joi­tus siitä on säi­ly­nyt. Kat­so­ja saa ku­vi­tel­la sen ja ko­ko Mur­naun hä­vin­neen mes­ta­ri­teok­sen val­miik­si mie­lessään. On­nek­si mui­ta mes­ta­ritöitä 42-vuo­tiaa­na au­to-on­net­to­muu­des­sa kuol­leel­la oh­jaa­jal­la riit­ti. (HB)