Hyvästä län­nen­sar­ja­ku­vas­ta on vai­kea saa­da ai­kaan hyvää elo­ku­va­so­vi­tus­ta. Tästä esi­merk­keinä käyvät Gi­rau­din Blue­ber­ry ja Mor­ri­sin sekä Gos­cin­nyn Luc­ky Lu­ke, mik­sei myös Bo­nel­lin ja Ga­le­pin Luc­ky Lu­ke, jos­ta ei to­sin voi yk­si­se­lit­tei­ses­ti sa­noa, on­ko se hyvä sar­ja­ku­va. Ai­na­kin sitä lu­kies­sa tu­lee hy­vin uni.

Te­xin kans­sa myös Jo­nah Hex jää va­lin­kau­has­sa hei­lu­maan, sillä 1970-lu­kui­nen DC-sar­ja­ku­va on kus­tan­ta­jan­sa van­ki. Myön­teistä siinä oli poik­keuk­sel­li­nen kyy­ni­syys, ja ru­jon pää­hen­kilön myyt­ti­syys.

E­lo­ku­va­ver­sio jää kyllä mat­kan var­rel­le. Kun al­ku­peräi­nen sar­ja­ku­va pe­rus­tui is­ke­viin ja ly­hyi­siin ta­ri­noi­hin, jos­sa san­ka­ri tu­li ja läh­ti, elo­ku­van­te­kijät luot­ta­vat me­ga­lo­maa­ni­sen Yh­dys­val­tain vi­hol­li­sen (ma­nee­ri­nen John Mal­ko­vich) ve­to­voi­maan. Asiaa ei au­ta Josh Bro­li­nin aut­ta­ma­ton pyö­reys san­ka­ri­na. Us­kot­ta­van Jo­nah He­xin pitäi­si ol­la luu­ta ja nah­kaa.