Yli 10 700 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Kino

Puhdistus

Elokuva

So­fi Ok­sa­sen Puh­dis­tuk­sen jäl­keen kun­nan­ta­lo on sa­na­na ka­dot­ta­nut viat­to­muu­ten­sa.

So­fi Ok­sa­sen Puh­dis­tuk­sen jäl­keen kun­nan­ta­lo on sa­na­na ka­dot­ta­nut viat­to­muu­ten­sa. Ja voi meitä on­nel­lis­ta EU-kan­saa, jo­ka saa vaih­taa ener­giansäästö­lam­pun pe­rin­tei­sen heh­ku­lam­pun ti­lal­le! Jo­kai­nen Puh­dis­tuk­sen­sa lu­ke­nut, kat­sel­lut tai kuun­nel­lut tietää, mitä tällä tar­koi­tan.
Nyt meillä on kol­me on­nis­tu­nut­ta Puh­dis­tus­ta – tai neljä, sillä oop­pe­ra­kin siitä on jo teh­ty. Ok­sa­sen ro­maa­ni sai Fin­lan­dian vuon­na 2008. Sitä en­nen ai­he oli syn­ty­nyt Ok­sa­sel­le näy­telmänä. Näin sen Seinä­joen kau­pun­gin­teat­te­rin esi­tyk­senä tal­vel­la 2010 Hei­di Räsä­sen oh­jauk­se­na. Teat­te­ris­sa Puh­dis­tuk­sen ruu­vi­kier­re­tun­nel­mat suo­ras­taan huu­si­vat so­vit­ta­mis­ta elo­ku­val­li­sek­si jän­ni­tys­ker­to­muk­sek­si.
Ant­ti J. Jo­ki­sen oh­jauk­se­na Ok­sa­sen kan­sainvä­li­nen lä­pi­mur­to on me­nes­tys myös fil­minä. Mu­siik­ki­vi­deois­sa an­sioi­tu­neen, yh­den epäon­nis­ten Hol­lywood-e­lo­ku­van teh­nyt Jo­ki­nen on tois­ker­ta­lai­se­na te­kijänä vaa­ti­van tehtävän edessä. Har­vi­nai­nen kan­sainvä­li­nen suo­ma­lais­me­nes­tys pitää so­vit­taa elo­ku­vak­si niin, että al­ku­teok­sen tun­ti­jat – ja sen te­kijä – eivät pe­ty, mut­ta myös niin, että se kel­paa ko­ti­mai­sen fil­min­teon käyn­ti­kor­tik­si myös ul­ko­mail­la. Haas­ta­va ai­he oli­si voi­nut le­vitä val­ko­kan­kaal­le kuin ne pal­jon pu­hu­tut Jo­ki­sen eväät. Näin ei kui­ten­kaan on­nek­si käy­nyt.
Näy­telmän tai kir­jan ta­sol­le Puh­dis­tus ei fil­minä yllä, mut­ta fil­mi on kai­kin osin pä­tevä ja pa­rem­pi kuin al­ku­teos­ten ihai­li­ja us­kal­si odot­taa. Fil­mi hylkää näy­telmä­ver­sion kes­kit­ty­nei­syy­den ja sen mel­kein film noi­rin ta­paan ki­ris­tyvän pii­na­tun­nel­man. Elo­ku­va pa­laa laa­jan ro­maa­nin tee­mal­li­seen run­sau­teen, mikä te­kee fil­mistä hy­vin kiin­nos­ta­van, mut­ta myös re­pa­lei­sen. Hiu­kan yli kak­si­tun­ti­nen elo­ku­va ei jää kir­jan pin­ta­raa­pai­suk­si, mut­ta te­kijät ovat ah­mi­neet enemmän kuin pys­tyvät elo­ku­vak­si täy­sin su­lat­ta­maan. Jäl­ki on kui­ten­kin huo­lel­lis­ta ja kii­tettäväs­ti al­ku­teok­sel­le us­kol­lis­ta tai ai­na­kin sii­hen pyr­kivää.
Pää­hen­kilö Alii­de Truun ai­noa ri­kos 30-lu­vun Vi­ros­sa on väärään mie­heen ra­kas­tu­mi­nen. Isän­maal­li­nen Hans Pek­ka kuu­luu iso­sis­ko In­ge­lil­le. Alii­den kaik­ki muut syn­nit ovat seu­raus­ta Vi­ron vuo­si­kym­me­niä kestä­neestä neu­vos­to­mie­hi­tyk­sestä. Sel­viy­ty­mi­sen kei­not ovat vä­hissä Sta­li­nin ai­ka­na, kun Vi­roa rais­ka­taan — ja Alii­de siinä sa­mal­la.
”Ih­mi­nen juok­see kar­kuun niin kauan kuin se jak­saa. Mut­ta sit­ten kun se ei enää jak­sa, se yrittää mennä pii­loon”. Tämä tois­tu­va van­han Alii­den rep­liik­ki, jon­ka Lii­si Tan­de­felt roo­lis­sa lau­suu, ker­too hah­mon koh­ta­lon. Puh­dis­tuk­sen Vi­ro on kaf­ka­mai­nen hel­vet­ti, jos­sa säi­lyy hen­gissä vain komp­ro­mis­se­ja te­kemällä. Pi­temmän pääl­le isot ja pie­net komp­ro­mis­sit joh­ta­vat hen­ki­seen va­ra­rik­koon ja sii­hen ar­ki­seen pa­huu­teen, jo­hon Alii­de­kin syyl­lis­tyy.
Oh­jaa­ja Jo­ki­sen ja Mar­ko Lei­non kä­si­kir­joit­ta­man fil­min uu­sik­si kir­joi­tet­tu lop­pu ko­ros­taa so­vi­tuk­sen mah­dol­li­suut­ta. Se van­hal­la Alii­del­le avau­tuu In­gel-sis­kon tyttä­ren­tyttä­ren Za­ran kaut­ta. Pe­las­ta­mal­la Za­ra 90-lu­vul­la, Alii­de pyr­kii hy­vittämään In­ge­lin Lin­da-tyttä­ren uh­raa­mi­sen 40-lu­vul­la. Aman­da Pilk­keen ve­res­li­hai­nen ai­tous ja herk­kyys Za­ra­na sekä Tan­de­fel­tin vir­heetön suo­ri­tus Alii­de­na saa­vat kat­so­jan nie­lemään on­nel­li­sen lo­pun niin, et­tei se mais­tu liian ma­keal­ta muun ta­ri­nan ar­mot­to­muu­den jäl­keen.
Ok­sa­sen ro­maa­ni on run­sas, mut­ta yk­si­tyis­koh­tai­suu­des­saan ja rea­lis­mis­saan niu­kan to­tea­va teos. Kir­jan aloit­ta­va voi tus­kas­tua kärpä­sen­len­toon keit­tiössä tai hius­neu­lan pyö­ri­tyk­seen Alii­den kor­vas­sa, mut­ta mitä pi­temmäl­le Puh­dis­tus­ta lu­kee, sitä enemmän se ir­toaa len­toon. Aja­tus­vir­ran käyttö Alii­den tun­tei­den ku­vaa­ja­na on eri­tyi­sen tai­do­kas­ta, kun ker­to­mus pää­see vauh­tiin. Elo­ku­va tart­tuu ai­hee­seen tiu­kas­ti hen­kilöi­den kaut­ta, sen ka­teu­den ja mus­ta­suk­kai­suu­den vä­li­tyk­sellä, jo­ka vah­va­luon­tei­sen Alii­den voi­min saa niin pal­jon su­ku­pol­ves­ta toi­seen kan­tau­tu­vaa pa­haa ai­kaan.
Ro­maa­nin lu­ku­ja Ok­sa­nen an­nos­te­lee klii­ni­ses­ti, ki­rur­gi­sen­tar­kas­ti. Kir­jai­li­ja ja­kaa ker­to­muk­sen ai­ka­loh­koi­hin elä­myk­sel­li­sek­si pa­ke­tik­si, jot­ka yh­dis­tyvät kat­so­jan mie­lessä mel­keinpä klas­si­sek­si lu­ku­ro­maa­nik­si. Myös elo­ku­vas­sa Jo­ki­nen ra­ken­taa suur­ta ker­to­mus­ta yrit­te­liääs­ti. An­na Vilp­pu­sen pu­vus­tus, Tii­na Paa­vi­lai­sen ja Kat­rin Si­pel­ga­sin la­vas­tus ja Riik­ka Vir­ta­sen mas­kee­raus te­kevät urak­kaa, jo­ka var­mas­ti pal­ki­taan mo­nin Jus­si-eh­dok­kuuk­sin. Rau­tai­sen, pal­ki­tun am­mat­ti­lai­sen Rau­no Ron­kai­sen ku­vaus on sä­vykästä, hiou­tu­nut­ta ja täy­teläistä. Näyt­te­lijöistä voi­daan pu­hua unel­maen­semb­lenä si­vu­roo­le­ja myö­ten.
Jo­tain elo­ku­vas­ta kui­ten­kin jää kai­paa­maan. La­vean ta­ri­nan kos­ke­tus syn­tyy vai­voin, toi­siin­sa yh­dis­tymättö­mistä ker­to­musvä­lik­keistä. Kes­ken­te­koi­nen kat­to­ra­ken­nel­ma kan­nat­te­lee pa­la­sia hei­veröi­ses­ti. Huo­lel­la työs­te­tyt, osu­vat osa­set jäävät ir­ral­li­sik­si ha­ja­nai­ses­sa ko­ko­nai­suu­des­sa. Toi­sin kuin kir­jas­sa ja näy­telmässä, metsää ei näe puil­ta yhtä hy­vin. Tämä joh­tuu siitä­kin, että kir­joit­ta­mal­la voi luo­da iso­ja ku­via ja yh­teyk­siä lau­seil­la, mut­ta elo­ku­vaan ne pitää la­vas­taa, ra­ken­taa ja mie­hittää. Suo­ma­lai­sek­si mu­he­va Puh­dis­tuk­sen bud­jet­ti osoit­taa ra­joi­tuk­sen­sa ava­rien ku­vien puut­tu­mi­se­na ja jouk­ko­koh­taus­ten jää­mi­senä (sinänsä te­hok­kaik­si) häiväh­dyk­sik­si.
Ker­ron­nan yh­distä­viä mag­neet­te­ja ovat näyt­te­lijöi­den kaut­taal­taan kiin­nos­ta­va työs­ken­te­ly, ku­vauk­sen, la­vas­tuk­sen, pu­vus­tuk­sen ja mas­kee­rauk­sen sa­maan maa­liin am­pu­va yh­dis­telmä ja roh­keas­ti ta­ri­na­lan­ko­ja sol­mi­va Hap­py End. Unoh­taa ei voi Kim­mo Taa­vi­lan ai­ka­ta­so­ja ke­veäs­ti lii­kut­ta­vaa leik­kaus­ta ja Kir­ka Sai­nion ää­ni­miljööstä, jos­sa kaik­ki on koh­dal­laan, jot­ta kat­so­ja saa naut­tia myös näyt­te­lijöi­den pu­heil­mai­sus­ta – eten­kin Tan­de­felt on tässä­kin mie­lessä aar­re.
Vi­ron suu­ret myl­ler­ryk­set vaa­ti­vat hen­kilö­koh­tai­sem­pien yk­silö­ta­ri­noi­den taus­ta­na elo­ku­val­lis­ta kes­kittä­mistä. Ai­ka­kau­sien vaih­tu­mi­nen 30-lu­vun en­simmäi­sestä mie­hi­tyk­sestä 90-lu­vun it­senäis­ty­mi­seen, sak­sa­lais- ja venäläis­jouk­ko­jen vuo­rot­te­lu maas­sa, jär­jes­telmäl­li­nen ideo­lo­gi­nen ai­vo­pe­su, te­loi­tuk­set ja kyy­di­tyk­set Si­pe­riaan jäävät kaik­ki se­ka­vik­si ja vai­ku­tel­ma­no­mai­sik­si il­man tark­kaan va­lit­tu­ja koh­tauk­sia ja ku­via. Ro­maa­nin hen­kilöistä voi fil­miin va­li­ta vain tär­keimmät hah­mot. Su­ku­puu on pi­dettävä sel­keänä mie­lessä ja kat­so­ja kar­tal­la Tal­lin­nan ja Ber­lii­nin rin­nak­kai­sis­sa ta­pah­tu­mis­sa eri ai­ka­jak­soil­la.
Ai­na Jo­ki­nen ei tässä on­nis­tu. Ta­sa­pai­no ny­kypäivän ja men­nei­syy­den vä­lillä on ha­ku­sal­la var­sin­kin al­ku­puo­lel­la. Ber­lii­nin ja Tal­lin­nan pros­ti­tuu­tion ku­vaus ja ih­mis­kau­pan eläi­mel­li­syys sel­viäi­sivät vä­hem­millä­kin pai­no­tuk­sil­la, vaik­ka on­gel­ma to­del­li­nen on­kin. Vä­ki­val­ta K-16 –e­lo­ku­vas­sa on prob­le­maat­tis­ta se­kin. Ok­sa­sen kir­jan lu­ki­ja voi ku­vi­tel­la sil­mittö­myy­det ta­val­laan. Fil­millä ne kään­tyvät sen­saa­tiok­li­seik­si, kun kat­so­jan silmät hie­ro­taan yk­si­tyis­koh­tai­seen yl­tiö­rea­lis­miin. Sek­si­kaup­pa ja nais­ten riis­to pitää huo­ma­ta, mut­ta fil­missä otos­ten rank­kuus vie te­kijöitä mu­ka­naan ja ko­ko­nai­suus kär­sii. Ok­sa­sen kir­ja kyllä sal­lii scor­se­se­mai­sen tai ta­ran­ti­no­mai­sen­kin fil­mil­li­sen tu­lo­kul­man, mut­ta val­ko­kan­kaal­la Za­ran pros­ti­tuu­tio­ta­ri­na ja Alii­den kes­kus­ker­to­mus eivät täy­sin tyy­dyttäväs­ti koh­taa. Vä­ki­val­las­ta ja vi­suaa­li­sis­ta sho­keis­ta on mai­nit­ta­va vielä se­kin, että suu­rin­kaan efek­ti ei Jo­ki­sen elo­ku­vas­sa – edes kat­so­jan etukä­teen pelkäämässä Lin­dan koh­ta­los­sa — jä­ri­sytä sa­mal­la ta­val­la kuin pelkän sähkö­lam­pun syt­ty­mi­nen näyttämöllä Seinä­joen teat­te­ri­ver­sios­sa.
Ok­sa­sen oh­dak­kei­nen, sie­lua rii­pivä su­ku­pol­vi­ker­to­mus vetää ja kestää hy­vin val­ko­kan­kaal­la­kin. Puh­dis­tus on eten­kin vah­vo­jen nais­ten elo­ku­va — vaik­ka To­mi Sal­me­lan il­miömäi­nen mi­lii­si­pi­ru ar­kipäiväi­sessä pa­huu­des­saan ja Tom­mi Kor­pe­lan naii­vin har­mi­ton Mar­tin Truu ovat ne­kin pun­nit­tu­ja töitä. Sal­me­la osaa ank­ku­roi­da elo­ku­van kuin elo­ku­van läsnäo­lon­sa pai­nol­la. Kor­pe­lan osal­ta on­gel­ma­na on se, et­tem­me kat­so­ji­na ihan ymmärrä, mik­si Mar­tin ei kel­pai­si Alii­del­le. Elo­ku­van po­lit­ruk­ki on yhtä mie­hekäs kuin metsä­ve­li Hans, eikä Kor­pe­lan tul­kin­nas­ta läh­de ro­maa­nin Mar­ti­nin vas­ten­mie­listä hien- ja si­pu­lin­ha­jua. Ällö­tyk­sestä elo­ku­va­ta­ri­nas­sa vas­taa lui­hua venäläis­pa­rit­ta­ja Pa­saa esittävä Krist­jan Sarv, jo­ka toi­vot­ta­vas­ti ei tästä tyyp­piy­dy – Pa­sa on niin pe­lot­ta­va, että näyt­te­lijääkään ei ha­luai­si het­keen ta­va­ta pi­meällä ku­jal­la. Ruot­sa­lai­se­lo­ku­vis­sa vii­me vuo­si­na töitä pal­jon teh­nyt Jar­mo Mä­ki­nen – jon­ka kans­sa mi­nul­la oli kun­nia kan­na­tel­la gon­do­lia Rau­ni Moll­ber­gin elo­ku­vas­sa Pa­ra­tii­sin lap­set – on vä­hin rep­lii­kein­kin va­kuut­ta­va pa­rit­ta­jan go­ril­la­ka­ve­ri Lav­ren­ti­na.
Pe­ter Franzén on kuin it­sestään selvä va­lin­ta pii­lo­tel­luk­si Han­sik­si, jo­ten hyvä, että se on teh­ty. Kä­si­kir­joi­tuk­ses­sa on kui­ten­kin jo­tain klap­pia, kos­ka seinän taak­se elävältä hau­dat­tu Hans unoh­tuu ta­ri­nas­ta pitkäk­si to­vik­si Alii­den mui­den ak­ti­vi­teet­tien vie­dessä huo­miom­me. Näyttämö­ver­sio ki­helmöin­ti syn­tyi juu­ri mo­neen suun­taan vetä­vien jän­nit­tei­den sa­ma­nai­kai­ses­ta hal­lin­nas­ta: kes­kit­ty­nyt ker­ron­ta ei päästä­nyt kat­so­jaa pin­teestä, unoh­ta­maan sitä kaik­kea, mitä on pe­lissä. Elo­ku­va pa­las­te­lee koh­tauk­siaan ja se mikä ryt­mil­li­ses­ti toi­mi ro­maa­ni­muo­dos­sa, ei välttämättä luo kestävää jän­ni­tettä elo­ku­vaan.
Miestäh­tem­me van­he­ne­vat, mut­ta nais­vas­tanäyt­te­lijät sen kun nuo­ren­tu­vat! So­dan­kylän fes­ti­vaa­leil­la Lau­ra Birn, 31, ker­toi yleisöl­le jo­tain niistä pii­loon jää­vistä de­tal­jeis­ta, jois­ta Alii­den mo­ni­syi­nen hah­mo ra­ken­tuu. Mi­ten esi­mer­kik­si tun­ne­ti­la mie­hen kuo­le­mi­ses­ta vie­rel­le löy­tyi näyt­te­lijäl­le hä­nen huo­ma­tes­saan tek­ni­sen työ­ryhmän jä­se­nen het­kel­li­sen avut­to­muu­den ku­vaus­tou­huis­sa. Tuo­ta läh­dettä ei Bir­nin suur­ta koh­taus­ta kat­soes­sa millään ar­vai­si, mut­ta tek­nii­kan po­jal­le kii­tok­sia vain, sillä nähtä­villä on nyt Bir­nin tähän saak­ka pa­ras fil­mi­roo­li. Hyvä­kin näyt­te­lijä kai­paa ai­na kun­non teks­tiä, an­toi­saa roo­lia, ja nyt se löy­tyi.
Hyväk­sikäy­tet­tyjä edel­li­sissä­kin fil­meissään (Kiel­let­ty he­delmä, Vuo­saa­ri) esittä­nyt Aman­da Pil­ke, 22, on pros­ti­tuu­tioon pa­ko­tet­tu­na Za­ra­na unoh­tu­ma­ton. Ek­sy­neenä sie­lu­na­kin Za­ra säi­lyttää pe­ru­sih­mi­syy­tensä. Hä­nen suun­taa et­sivä vael­luk­sen­sa tu­le­vai­suut­ta koh­ti Puh­dis­tuk­sen lo­pus­sa on pal­kin­to kat­so­jal­le­kin kai­ken edellä näh­dyn kestä­mi­sestä.
Vai­kut­ta­vin nai­sis­ta­kin on sil­ti Lii­si Tan­de­felt. Mikä läsnäo­lo, mikä nöy­ryys ja se pal­jon pu­hut­tu fo­kus! Mikä sel­keys niin eleissä, asen­nois­sa kuin pu­hees­sa! Näyt­te­lijää kat­se­li­si ja kuun­te­li­si enemmän­kin kuin pa­ri­tun­ti­sen. Lii­si Tan­de­felt osoit­taa, että elo vas­ta al­kaa seit­sen­kymp­pi­senä. Voi olet­taa, että Lau­ra Bir­nin ja Aman­da Pilk­keen näyt­te­le­mi­nen voi tu­le­vai­suu­des­sa ol­la vain en­tistä pa­rem­paa heidän pääs­tyään Tan­de­fel­tin ko­ke­muk­sen vai­ku­tus­pii­riin.
Jos fil­min lo­pe­tus vetää mut­kia suo­rik­si ja ar­mah­taa kat­so­jaa enemmän kuin al­ku­teos, suo­ras­taan vil­liin poi­ka­mai­suu­teen Jo­ki­nen ja kä­si­kir­joi­tus yl­tyvät van­han Alii­den val­mis­tau­tues­sa vas­ta­rin­taan, suo­je­le­maan ta­loaan ja su­kuaan tun­kei­li­joil­ta, Za­ran perään läh­te­neiltä gangs­te­reil­ta. Pei­lin edessä Alii­de sol­mii pitkät pal­mik­kon­sa tiu­kak­si tur­baa­nik­si – var­mal­la ri­tuaa­li­no­mai­sel­la eleellä kuin rat­kai­se­vaan tais­te­luun ryh­tyvä sa­mu­rai tai nin­ja. Tämä oli nähtävä!
Pidän Tan­de­fel­tiä ja Bir­niä var­moi­na Jus­si-voit­ta­ji­na. Aman­da Pil­ke on ihan yhtä an­sio­kas, mut­ta kun nuo­ren Alii­den roo­li on pää­roo­li, jou­tu­vat Tan­de­felt ja Pil­ke il­mei­ses­ti kol­le­giaa­li­ses­ti ki­saa­maan si­vuo­sa-Jus­sis­ta kes­kenään.
Rau­no Ron­kai­sel­le soi­sin myös Jus­sin, vaik­ka liik­ku­van ka­me­ran oli­sin usein an­ta­nut ol­la pai­koil­laan. Joi­den­kin otos­ten reu­na­sa­men­nuk­sia vie­ras­tin myös. Ro­maa­ni­poh­jan ai­neis­ton run­saus ei kai­paa enem­piä efek­tejä, malt­tia pi­kem­min­kin. Vik­to­ria Mul­lo­van viu­lu soi kau­niis­ti. Ymmärrän, että mu­siik­ki on kont­ras­ti jul­mal­le ta­ri­nal­le, mut­ta Tuo­mas Kan­te­li­sen sä­ve­let ovat kyllä sii­rap­pia, yk­si osa sitä elo­ku­va­ver­sioon sin­ne tän­ne til­kit­tyä pientä ylimääräistä, jon­ka kar­si­mi­ses­ta fil­mi oli­si vain ja­los­tu­nut. (HB)
17/09/2012

Traileri

Tämä video on ehkä jo poistettu YouTube:sta. Kokeile kuitenkin?

Tekniset tiedot

Formaatti: Kino
 
Vuosi: 2012Kesto: 125 minuuttia
Julkaisija: Solar Films 
  
 
Ikäraja:
(16)
Kielletty alle 16-vuotiailta. Ohjelman saa luovuttaa vain 16 vuotta täyttäneelle.
    

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Solar Films) ellei toisin mainita.

Kuvat

Kirveellä töitä. Amanda Pilke Zarana ja Liisi Tandefeltin vanha Aliide.
Kirveellä töitä. Amanda Pilke Zarana ja Liisi Tandefeltin vanha Aliide.
Laura Birn parhaassa roolissaan Sofi Oksasen nuorena Aliidena.
Laura Birn parhaassa roolissaan Sofi Oksasen nuorena Aliidena.
Amanda Pilke särkee sydämen prostituution uhri Zarana.
Amanda Pilke särkee sydämen prostituution uhri Zarana.
Krista Kosonen näyttelee isosisko Ingeliä.
Krista Kosonen näyttelee isosisko Ingeliä.
Tandefeltin Aliide on mummo supersamurai ja ninja karvoineen päivineen.
Tandefeltin Aliide on mummo supersamurai ja ninja karvoineen päivineen.

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy