Yli 10 800 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
DVD

Walkabout – Erämaan vangit

Walkabout 

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Elokuva

Tv-­sar­jat ovat tyh­miä.

Tv-sar­jat ovat tyh­miä. Niistä tietää ai­na etukä­teen, että su­per­san­ka­rit kyllä sel­viy­tyvät, sa­noo 6-vuo­tias pik­ku­poi­ka var­ma­na mie­li­pi­teenä elo­ku­vas­sa Wal­ka­bout. Elo­ku­vas­sa, jos­sa juu­ri ku­kaan ei sel­viy­dy hen­gissä tai emo­tio­naa­li­ses­ti va­hin­goit­tu­mat­ta.
Wal­ka­bout – Erä­maan van­git on brit­tioh­jaa­ja Ni­co­las Roe­gin (s. 1928) pa­ras teos – jol­lei las­ke­ta edel­lis­vuon­na 1970 val­mis­tu­nut­ta elo­ku­vaa Per­for­man­ce — Not­ting Hill klo 11.17, jon­ka Roeg oh­ja­si yh­dessä Do­nald Cam­mel­lin kans­sa. Wal­ka­bout on siis Roe­gin on­nis­tu­nein ”­soo­lo-oh­jaus”, vaik­ka sen jäl­keen hän te­ki­kin vielä usei­ta fik­su­ja, kult­ti­mai­nees­sa ole­via elo­ku­via. Ura on jat­ku­nut näi­hin päi­viin as­ti, jos­kin ru­tii­nitöi­den pa­ris­sa.
Roe­gin jou­tu­mi­nen tv-tuo­tan­to­jen, Raa­ma­tun ker­to­mus­ten ja Nuo­ren In­dia­na Jo­ne­sin seik­kai­lu­jen ku­vit­ta­jak­si on suu­ri me­ne­tys, sillä eten­kin 70-lu­vul­la hän oli eng­lan­ti­lai­sen elo­ku­van suu­ri lu­paus. Per­for­man­ce, Wal­ka­bout ja Don’t Look Now — Kau­hun­kier­re (1973) ovat mes­ta­ri­teok­set, mut­ta kiin­nos­ta­via to­ki myös Da­vid Bowien hah­mot­ta­man ava­ruu­so­len­non seik­kai­lut Maas­sa elo­ku­vas­sa The Man Who Fell To Earth — Mies jo­ka pu­to­si maa­han (1976), vuo­si­kym­me­nen vaih­tees­sa syn­ty­nyt Bad Ti­ming — Ou­to in­to­hi­mo (1980) ja vielä Wel­le­sin Ci­ti­zen Ka­ne ja Moll­ber­gin Ystävät, to­ve­rit –e­lo­ku­vien mah­ti­mies­ta­ri­naa muis­tut­ta­va Ge­ne Hack­man-fil­mi Eu­re­ka — Ku­ka mur­ha­si Jack Mc­Can­nin (1983). Seu­raa­vis­sa töissään, ku­ten In­sig­ni­fi­can­ce — Yhtä tyhjän kans­sa (1985) ja Cas­taway — Au­tion saa­ren unel­ma (1986), kun­nian­hi­moi­nen ä­lykköoh­jaa­ja al­koi haa­huil­la ja me­nettää otet­taan.
Roe­gin ta­son las­ku – vai oli­ko se vain tin­kimättömän tai­deoh­jaa­jan te­ke­mi­sen mah­dol­li­suuk­sien ka­pe­ne­mis­ta pie­nen­ty­vien bud­jet­tien ja yleisö­jen pai­neis­sa? – ei tee tyhjäk­si hä­nen mer­kittävää pa­nos­taan 70-lu­vun brit­tie­lo­ku­van kes­kei­senä li­pun­kan­ta­ja­na. Wal­ka­bout on mo­der­nin elo­ku­van ylväs ku­kin­to, jo­ta ver­tau­tuu hy­vin sa­man vuo­si­kym­me­nen alus­sa ra­pa­kon toi­sel­la puo­lel­la Yh­dys­val­lois­sa teh­tyi­hin uu­den kul­ta­kau­den avain­teok­siin Alt­ma­nil­ta, Scor­se­sel­ta, Cop­po­lal­ta ja Spiel­ber­giltä. Roe­gil­la oli tar­jo­ta alt­man­mais­ta jous­ta­vaa ek­lek­ti­syyttä ja Scor­se­sen ala­maail­mal­le vas­ti­nee­na brit­tiläi­sen työväen­luo­kan ja ri­kos­jen­gien kar­heut­ta. Sa­mal­la kun Roeg kan­taa mu­ka­naan brit­tiläi­sen 60-lu­vun uu­den aal­lon ja on­gel­mae­lo­ku­van pe­rin­nettä, hä­nestä löy­tyy myös mon­dee­nia eu­roop­pa­lais­ta tyy­lit­te­lijää ja mo­ni­ker­rok­si­sen tai­de-e­lo­ku­van te­kijää Jo­seph Lo­seyn ta­paan.
Vaik­ka Roe­gin elo­ku­va pe­rus­tuu eng­lan­ti­lais­kir­jai­li­ja Ja­mes Van­ce Mars­hal­lin (oi­keal­ta ni­meltään Do­nald Gor­don Pay­ne 1887-1964) vuon­na 1959 jul­kais­tuun sa­man­ni­mi­seen ro­maa­niin, oh­jaa­ja te­kee al­ku­teok­sen in­noit­ta­ma­na ta­ri­nas­ta ai­van oman­lai­sen­sa lisä­ten ai­hee­seen ta­va­ra­merk­kimäi­siä kos­ke­tuk­sia ku­va­rat­kai­suis­sa ja kas­vat­taen ker­to­muk­sen pes­si­mis­miä tin­kimättömällä lo­gii­kal­la, jo­ka läpäi­see teok­sen al­kua­se­tel­mas­ta läh­tien sen lop­pu­rat­kai­sui­hin as­ti.
Al­ku­peräis­ro­maa­nis­sa nuo­ri val­koi­nen tei­ni­tyttö ja hä­nen pik­ku­vel­jensä jou­tu­vat Aust­ra­lian au­tio­maan ar­moil­le, kun heitä su­ku­lais­vie­rai­lul­le vievä len­to­ko­ne syök­syy maa­han. Si­sa­ruk­set jäävät ai­noi­na hen­kiin. Roe­gin ver­sios­sa – kä­si­kir­joi­tus Edward Bond – työ­paik­kan­sa, toi­von­sa tai mo­lem­mat me­nettä­nyt per­hee­nisä (John Meil­lon) ajaa lap­sen­sa kup­la­volk­ka­ril­la kuu­maan erä­maa­han tehdäk­seen it­se­mur­han ja viedäk­seen jäl­ki­kas­vun mu­ka­naan kuo­le­maan. Per­heen äi­ti on jä­tet­ty ko­tiin hoi­ta­maan ko­ti­rou­van ar­ki­ru­tii­ne­ja.
Ti­lan­net­ta pa­ke­ne­vat si­sa­ruk­set (Jen­ny Agut­ter, ku­vaus­ten ai­kaan 17-vuo­tiaa­na) ja noin 6-vuo­tias Luc Roeg (oh­jaa­jan poi­ka, elo­ku­van kre­dii­teissä ni­mellä Lu­cien John) vael­ta­vat kui­vas­sa hiek­kaerä­maas­sa ja kii­pei­levät pit­kin ikiai­kai­sia kal­lio­muo­dos­tel­mia, joi­den lael­ta nä­kyy vain silmän­kan­ta­ma­ton, jat­ku­va au­tio­maa (jo­ta to­sin pik­ku­ve­li luu­lee me­rek­si). Iso­sis­ko pitää mo­raa­lia yllä seik­kai­lun var­jol­la se­littäen ti­lan­teen par­hain päin ja isän kyllä tu­le­van koh­ta perässä. Pik­ku­poi­ka pärjää pitkäl­le me­hun voi­mal­la. Mu­ka­na on myös tran­sis­to­ri­ra­dio, jos­ta ”isä on sa­no­nut, että pat­te­rit kestävät 400 tun­tia”. Pian las­ta al­kaa kui­ten­kin sa­moi­lu vä­syttää ja nes­te­huk­ka vai­va­ta — kuu­ma au­rin­ko paah­taa ar­mot­ta.
Pe­las­tuk­sek­si koi­tuu pie­ni kei­das, jos­sa on hiu­kan suo­jaa ja en­nen kaik­kea puh­das­ta vettä. En­sik­si nä­ky tun­tuu kan­gas­tuk­sel­ta, mut­ta pal­jas­tuu ai­dok­si. Si­sa­ruk­set juo­vat ja pik­ku­ve­li pu­li­koi. Kum­pi­kaan ei huo­maa kerätä vettä va­ras­toon ja aa­mul­la läh­de on­kin kui­vu­nut. Toi­nen, vielä suu­rem­pi ih­me pa­ria koh­taa, kun toi­von jo hii­pues­sa heitä päin as­te­lee vael­luk­sel­laan – wal­ka­bou­til­la – ole­va nuo­ru­kai­nen, tytön ikäi­nen abo­ri­gi­naa­li, Aust­ra­lian al­kua­su­kas. Mus­taa poi­kaa esittää en­simmäi­sessä elo­ku­va­roo­lis­saan 17-vuo­tias Da­vid Gul­pi­lil (e­lo­ku­van kre­dii­teissä Da­vid Gum­pi­lil). Gul­pi­lil on pal­jon fil­meissä käy­tet­ty näyt­te­lijä (ja pe­rin­ne­tans­si­ja), jo­ka vii­mek­si esiin­tyi iäkkäänä Baz Luhr­man­nin suu­re­lo­ku­vas­sa Aust­ra­lia.
13 – 16-vuo­den iässä abo­ri­gi­naa­li­nuo­ru­kai­set läh­tevät wal­ka­bou­til­le, jon­ka ai­ka­na heidän täy­tyy sel­viy­tyä omin avuin erä­maas­sa, jo­ka on tar­jon­nut heidän su­vul­leen eli­nympä­ris­ton jo kym­me­niä tu­han­sia vuo­sia. Yh­teistä kieltä val­kois­ten kans­sa ei ole, mut­ta ikä­kau­si ja yh­tei­nen koh­ta­lo – va­lit­tu tai vas­ten­tah­toi­nen vael­lus – yh­distävät. Al­kua­su­kas opas­taa, mi­ten kui­vu­nees­ta­kin läh­teestä imetään ruo’on lä­pi vettä, mi­ten ken­gu­rui­ta metsäs­tetään ruoak­si, mi­ten nuo­tio sy­ty­tetään il­man tu­li­tik­ku­ja ja kuin­ka hiil­lok­sil­le ase­te­tun saa­liin ve­ri­sistä sisäl­myk­sistä saa­daan hel­po­tus­ta au­rin­gon polt­ta­mal­le ihol­le.
Pik­ku­poi­ka on vä­littömäs­ti yhtä pa­taa vie­raan kans­sa, mut­ta tyttö on etäi­sem­pi. Tämä pa­nee mer­kil­le nuo­ru­kai­sen alas­to­muu­den, jo­ka oli­si sho­kee­raa­vaa missä ta­han­sa muual­la pait­si täällä, missä se tun­tuu asiaan­kuu­lu­val­ta. Nuo­ri abo­mies toi­mii op­paa­na ja suo­jaa hei­kom­piaan, vie ve­den ja ruoan luo sekä huo­leh­tii nuo­tion lämmöstä öi­sin. Mut­ka­ton elämän­ta­pa joh­taa kui­ten­kin nuo­ru­kai­sen har­hao­le­tuk­siin. Kuo­let­ta­vas­ta au­tio­maas­ta on hä­nen myötään löy­ty­nyt yltä­kylläi­nen pa­ra­tii­si, mut­ta kun saa­vu­taan taas ns. si­vis­tyk­sen lie­peil­le, ti­lan­ne muut­tuu täy­sin.
A­bo löytää ”uu­del­le per­heel­leen” ko­din, hylä­tyn ta­lon rau­niot. – Ra­kas­tan si­nua kuin oman hei­mo­ni nais­ta. Me saam­me pal­jon lap­sia, poi­kia ja tyttöjä, nuo­ru­kai­nen sa­noo tytöl­le silmät lois­taen. Mut­ta tytöl­le si­vis­tyk­sen merk­ki, vaik­ka au­tio­ta­lo­kin, pa­laut­taa mie­leen en­ti­sen elämän, maail­man, jo­hon hä­net on kas­va­tet­tu kuu­lu­vak­si. Edes maa­la­tun nuo­ru­kai­sen ri­tuaa­li­sen ko­sio­tans­sin ma­gia ei te­hoa val­koi­seen nai­seen, jo­ka on kuul­lut pik­ku­vel­jeltään, että lä­hellä on kau­pun­kiin joh­ta­va as­falt­ti­tie. Abo­mies, jo­ka luu­li löytä­neensä wal­ka­bou­til­laan elämänsä suun­nan ja tar­koi­tuk­sen, ko­kee lop­pun­sa tul­leen huo­ma­tes­saan, että hä­nen mus­tan maail­man­sa ja nai­sen val­koi­sen maail­man vä­lillä on ylittämätön kui­lu.
Ni­co­las Roeg on toi­mi­nut ku­vaa­ja­na mm. Truf­faut’n Fah­ren­heit 451:ssä, Ro­ger Cor­ma­nin kau­hue­lo­ku­vas­sa Pu­nai­sen sur­man naa­mio ja Da­vid Lea­nin Toh­to­ri Zhi­va­gon toi­se­na ku­vaa­ja­na Fred­die Youn­gin ohel­la (il­man kre­diit­tiä). Roeg ku­va­si myös it­se omat elo­ku­van­sa Per­for­man­ce ja Wal­ka­bout (jos­sa on ko­ros­te­tus­ti kre­diit­ti ”­Di­rec­ted and pho­tog­rap­hed by”). Roe­gin ku­vaus­tyy­li on lois­to­kas ja lei­mal­li­nen. Niissä­kin oh­jauk­sis­sa, joi­ta Roeg it­se ei ole ku­van­nut, hä­nen merk­kinsä nä­kyy. Niissä otok­set ja ku­vat ovat frag­men­taa­ri­sia, sir­pa­lei­sia, pa­la­pe­limäi­ses­ti täy­den­ty­viä.
Juo­nen ja ta­pah­tu­mien ai­kajär­jes­tys on Roe­gin fil­meissä usein ri­kot­tu, mut­tei kos­kaan so­vin­nai­sin ta­kau­tu­min, flash­bac­keik­si. Ai­ka ja ava­ruus ovat Roe­gil­la nä­ky­villä abst­rak­tis­ti kuin ku­bis­ti­sis­sa maa­lauk­sis­sa. Ker­ron­taa ava­taan mo­nis­ta kul­mis­ta toi­siin­sa lo­mit­tu­vin otok­sin ja stil­li­ku­vin, rans­ka­lai­sen uu­den aal­lon mo­der­nis­min mie­leen tuo­vin rin­nas­tuk­sin, en­na­koin­nein ja vii­pein, jot­ka ve­nyttävät ai­kaa jous­ta­vak­si. (Kuu­lui­sin esi­merk­ki lie­nee Kau­hun­kier­teessä, jos­sa Roeg yh­distää ne­rok­kaas­ti el­lip­sin kat­so­jaa ak­ti­voi­vaa auk­koi­suut­ta ja kään­teistä kro­no­lo­giaa: kat­kel­mal­li­sis­sa ku­vis­sa näem­me pää­tos­ti­lan­teen, jos­sa Ju­lie Ch­ris­tie ja Do­nald Sut­her­land pu­keu­tu­vat, mut­ta pu­keu­tu­mi­sen lo­maan lei­ka­taan het­keä edeltä­neen ra­kas­te­lun ku­via.) Pa­him­mil­laan vi­suaa­li­suus on niissä Roe­gin hei­kom­mis­sa elo­ku­vis­sa, jois­sa yl­tiopäi­nen ku­vit­ta­mi­nen nou­see it­se­tar­koi­tuk­sek­si. Par­haim­mil­laan Roe­gin eri­kois­laa­tui­nen ja kiih­keä kat­se hou­kut­te­lee mu­kaan ja pal­kit­see elo­ku­vien ä­lyl­li­siin pe­lei­hin ja ker­rok­sel­li­siin ra­ken­tei­siin ja muo­to­rat­kai­sui­hin vä­hemmän­kin tot­tu­neen kat­so­jan. Wal­ka­bout on­kin mo­der­nin fil­min ku­vauk­sel­taan rik­kaim­pia teok­sia.
Vaa­sa­lai­nen Fu­tu­re Fil­mi on jul­kais­sut elo­ku­van en­si ker­taa Suo­mes­sa dvd-le­vyllä. Meillä sitä ei ole näh­ty kuin ker­ran te­le­vi­sios­sa ai­kai­sem­min. Wal­ka­bout oli­si eh­dot­to­mas­ti omim­mil­laan val­ko­kan­kaal­la, jot­ta sen ko­ko vai­ku­tus tu­li­si esiin. Mut­ta dvd on hie­no toi­sek­si pa­ras vaih­toeh­to. Hyvä­laa­tui­nen ku­va tuo esiin Roe­gin tark­kaan har­ki­tun ja vii­meis­tel­lyn vi­suaa­li­suu­den. Kä­sit­teek­si muo­dos­tu­neen elo­ku­vasä­veltäjän John Bar­ryn mu­siik­ki­tee­mat tun­tu­vat jou­sil­le so­vi­tet­tui­ne me­lo­dioi­neen aluk­si fil­min 70-lu­ku­lais­ta mo­der­nis­mia pe­rin­tei­sem­miltä, mut­ta pal­ve­le­vat sit­ten­kin hy­vin yh­tenä etään­nyttä­mis­kei­no­na, kont­ra­punk­ti­mai­se­na vas­ta­koh­ta­na, ja pal­jas­tu­vat lo­pul­ta myös Roe­gin ka­lei­dos­koop­pi­mais­ta ker­ron­taa ko­koa­vak­si ja yh­tenäistäväk­si ele­men­tik­si.
Vaik­ka ker­to­mus on yk­sin­ker­tai­nen ja pe­ru­sa­se­tel­mil­taan hel­pos­ti lä­hes­tyttä­vissä, ja vaik­ka pääo­sis­sa ovat lap­set ja nuo­ret, Roeg ei päästä fil­miä missään vai­hees­sa sen­ti­men­taa­li­sek­si tai sen­saa­tio­mai­sek­si. Ku­vaa­mi­sen ta­pa, yh­dis­telmä do­ku­men­taa­ri­suut­ta ja abst­rak­tia mut­ta var­maot­teis­ta ”­ko­keel­li­suut­ta”, etään­nyttää kat­so­jan vä­littömästä, pav­lo­vin­koi­ra­mai­ses­ta reak­tios­ta. Etäämpää, si­vus­ta tark­kail­len voi usein nähdä sel­keäm­min. Las­ten koh­ta­lo, uh­kaa­va, ar­mo­ton luon­to ja abon hah­mos­sa tu­le­va ih­me­pe­las­tus eivät kir­voi­ta help­po­ja kyy­ne­liä, vaan ai­heut­ta­vat ih­me­tystä, ute­lias­ta ja ä­lyl­li­ses­ti pro­ses­soi­vaa kiin­nos­tu­mis­ta hen­kilöitä lii­kut­ta­viin yh­teis­kun­nal­li­siin me­ka­nis­mei­hin.
Van­haa sääntöä kuin uh­ma­ten Roeg ku­vaa elo­ku­vas­saan pal­jon eläi­miä ja sen lisäk­si vielä las­ta. Mut­ta pik­ku­poi­ka­kaan ei ole vain su­loi­nen tä­ky, au­to­maat­ti­ref­lek­sin ai­heut­ta­ja kat­so­jal­le. Aluk­si poi­ka käyttäy­tyy lap­se­no­mai­sen odo­te­tus­ti. Mut­ta myö­hem­min sel­viää, että hän on­kin ta­jun­nut traa­gi­sis­ta ta­pah­tu­mis­ta pal­jon enemmän kuin sis­kon­sa – tai me yleisö – olem­me ar­van­neet. Jo var­hain poi­ka to­teaa tietävänsä, että he ovat ek­syk­sissä. Lop­pu­puo­lel­la, si­vis­tyk­sen häämöttäessä, hän pal­jas­taa sis­kol­leen tien­neensä myös, mi­ten isäl­le oli to­del­li­suu­des­sa käy­nyt. Ja mer­ki­tyk­sel­li­sem­min: poi­ka on se, jo­ka en­simmäi­senä ta­juaa ja ker­too abo­ri­gi­naa­lin koh­ta­los­ta. Pa­ra­dok­saa­li­ses­ti Roe­gin tin­kimätön ja kir­kas st­ra­te­gia joh­taa kui­ten­kin myötä­su­kais­ta Dis­ney-sen­ti­men­taa­li­suut­ta jä­ri­syttävämpään jär­ki­ko­ke­muk­seen, jo­ka jää mie­leen pi­temmäk­si ai­kaa kuin kes­ki­ver­ron fil­min mu­ka kat­hart­ti­nen tun­ne­pur­kaus.
Kai­ken tämän Roeg saa Wal­ka­bou­tis­sa ai­kaan kau­neut­ta ja eroot­ti­suut­ta unoh­ta­mat­ta. Kah­des­sa vii­pyi­levässä koh­tauk­ses­sa näem­me Jen­ny Agut­te­rin ui­mas­sa alas­to­ma­na. Niistä en­simmäi­sessä hän ui kal­lio­lam­mes­sa yk­sin ja kai­kes­sa rau­has­sa olos­taan ja va­pau­des­taan naut­tien. Koh­tauk­ses­ta lei­ka­taan ra­vin­non han­kin­nas­sa aher­ta­viin poi­kiin, mut­ta ku­va pa­laa pian taas pää­koh­tee­seen­sa, nei­toon, jo­ta tässä vai­hees­sa ei kui­ten­kaan ker­taa­kaan nähdä sa­mas­sa ku­va­ti­las­sa abo­nuo­ru­kai­sen kans­sa. Ku­vat Agut­te­ris­ta ovat siis ta­ri­nan sisällä viat­to­mia, mut­ta sa­mal­la yhtä eroot­ti­sia kuin Ja­nen en­simmäi­nen, sen­su­roi­ma­ton su­kel­te­lu niissä van­hois­sa mus­ta­val­koi­sis­sa Tar­za­neis­sa.
Tähän rin­nas­tu­va koh­taus, mie­hen soo­lo, on va­rat­tu lop­pu­puo­lel­la it­sensä pe­rin­tei­sin ku­vioin val­koi­sel­la maa­lil­la värjän­neel­le abo­ri­gi­naa­li­nuo­rel­le, jo­ka tans­sii tytöl­le au­tio­ta­lon ympä­rillä. Uin­ti­koh­tauk­ses­sa nuo­ret eivät ol­leet sa­mas­sa ti­las­sa yh­dessä ja tans­si­koh­tauk­ses­sa­kin tyttö on eros­sa tans­si­jas­ta py­syessään ta­lon rän­sis­ty­neen run­gon sisä­puo­lel­la. (Myö­hem­min kä­sit­te­len elo­ku­van vii­mei­sen otok­sen, jo­ka edellä esi­te­tyn va­los­sa – nuor­ten py­syttäy­ty­mi­sessä erillään – voi­si ol­la myös vain tytön haa­ve­ku­va, ku­vit­teel­li­nen vaih­toeh­toelämä, jäl­ki­vii­sas kai­paus sii­hen, mi­ten pa­ra­tii­si­mais­ta näi­den kah­den luo­man per­heen yh­tei­se­lo oli­si voi­nut ol­la.)
Aiem­min tytön silmä on viivähtä­nyt alas­to­mas­sa mus­tas­sa ikä­to­ve­ris­sa, mut­ta elo­ku­va ei tar­joa rat­kai­se­vaa tul­kin­taa sil­le, on­ko nuo­ru­kai­sen iho enemmän hou­ku­tus kuin uh­ka ke­hit­tyväl­le tei­ni­tytöl­le. Al­ku­peräis­kan­san edus­ta­jan alas­to­muus rin­nas­te­taan vä­li­ku­vis­sa hä­nen hei­mo­lais­ten­sa, nais­ten, mies­ten ja las­ten luon­non­mu­kai­seen ja olo­suh­tei­den suo­si­maan alas­to­muu­teen. Kuol­leen isän ruu­miin ja kup­la­volk­ka­rin ympä­rillä par­vei­le­vien nais­ten rin­to­ja ku­va­taan he­delmäl­li­syy­den merk­keinä lä­hi­ku­vis­sa – ken­ties alus­tuk­se­na nuo­ru­kai­sen koh­ta­lok­kaal­le vää­rinkä­si­tyk­sel­le, tai ai­na­kin liian suo­ra­su­kai­sel­le tul­kin­nal­le suh­tees­saan val­koi­seen nai­seen.
Wal­ka­bout on Ni­co­las Roe­gin suu­ren­moi­sin elo­ku­van sen vuok­si, että siinä par­haat puo­let, hyvä ta­ri­na ja ra­di­kaa­li tul­kin­ta, yh­tyvät täy­del­li­simmällä ta­val­la. Yk­sin­ker­tai­nen pe­rus­ta­ri­na – kuin Kärpäs­ten her­ran toi­sin­to – on Wal­ka­bou­tis­sa pal­jaim­mil­laan ja sa­mais­tut­ta­vim­mil­laan. Al­ku­peräis­kir­jaa on eng­lan­nin­kie­li­sissä mais­sa lue­tet­tu pal­jon kou­lu­lai­sil­la, jo var­hais­nuo­ri­sol­la. Ta­ri­nas­sa on sa­mal­la ker­taa sekä seik­kai­lun että su­vait­se­vai­suu­den ai­nek­set, on his­to­riaa, luon­nonlä­hei­syyttä ja ek­so­tiik­kaa­kin. Tähän pe­rus­ta­ri­naan oman näkö­kul­man­sa ja tul­kin­tan­sa tuo Roeg (kä­si­kir­joit­ta­jan­sa kans­sa) hy­vin ra­di­kaa­lil­la ta­val­la, jo­ka muut­taa al­ku­peräis­ta­ri­nan pe­rimmäi­sen toi­veik­kuu­den lä­hes päin­vas­tai­sek­si, syväk­si kult­tuu­ri­sek­si pes­si­mis­mik­si. Sel­viy­ty­mis­ta­ri­na kään­tyy ma­don­lu­vuik­si ora­van­pyöräyh­teis­kun­nal­le.
Lop­pu­jen lo­puk­si abo­ri­gi­naa­lil­le käy ai­van sa­moin kuin val­koi­sen per­heen erä­maa­han ajau­tu­neel­le isäl­le. Kum­pi­kin tu­hou­tuu, kun se maail­ma, jo­hon he ovat op­pi­neet luot­ta­maan, kääntää­kin selkänsä. Tytön ja pik­ku­po­jan isä on ol­lut ci­tyn bis­nes- tai vir­ka­mies, hy­vin voi­del­tu ra­tas sys­tee­missä, jo­ka on la­kan­nut häntä tar­vit­se­mas­ta. Mus­ta nuo­ru­kai­nen on hän­kin luul­lut luon­non­mu­kai­sen elämänsä ai­noak­si oi­keak­si, mut­ta yllättäen hä­nen va­lit­se­man­sa puo­li­so osoit­taa­kin hylkää­mi­sellään, et­tei näin ole­kaan. Mo­lem­mat pää­tyvät it­se­tu­hoon.
Roeg ki­ristää ruu­via vielä jäl­kinäytök­sessä. Pa­rin vuo­den päästä tyttö on jo nai­mi­sis­sa nuo­ren bis­nes/­vir­ka­mie­hen kans­sa, mie­hen, jo­ka muis­tut­taa hä­nen isäänsä, mie­hen, jo­ka on pää­semässä ural­laan eteenpäin, kun jo­tain tois­ta ol­laan pot­ki­mas­sa pois tieltä. ”­Kau­hun­kier­re” on täy­del­li­nen, kun koh­taus nähdään ta­pah­tu­van ai­van sa­man­lai­ses­sa asun­nos­sa, jos­ta ta­ri­na läh­ti liik­keel­le, asun­nos­sa, jos­sa tyttö nyt seu­raa oman äi­tinsä jäl­kiä ko­ti­rou­va­na.
Mut­ta on­nek­si tämä ei jää Wal­ka­bou­tin vii­mei­sek­si koh­tauk­sek­si. Pu­hues­saan mie­hensä kans­sa, tytön kat­se het­kek­si har­hau­tuu ja hä­nen mie­leensä tu­lee muis­tu­ma (tai ku­vi­tel­ma) erä­maa­vael­luk­ses­ta, yh­tei­sestä wal­ka­bou­tis­ta mus­tan nuo­ru­kai­sen kans­sa. Otos vaih­tuu pa­ra­tii­sinä­kymään kal­lioi­den ympäröimästä lam­mes­ta, jos­sa kaik­ki kol­me nuor­ta ui­vat ja ki­saa­vat alas­to­mi­na. Ka­me­ra kään­tyy kep­pien nok­kaan ri­pus­tet­tui­hin vaat­tei­siin, val­kois­ten las­ten si­vis­tyk­sen merk­kei­hin. Tämän vii­mei­sen ku­van pääl­le kuul­laan se­los­ta­jan ääntä lu­ke­mas­sa brit­ti A.E. Hous­ma­nin ru­noa Sh­rops­hi­ren poi­ka (A Sh­rops­hi­re Lad,1896).
(Hous­ma­nin pitkä ru­noel­ma on ol­lut hy­vin suo­sit­tu lai­naus­ten läh­de myös elo­ku­van puo­lel­la. Sa­mas­ta pitkästä ru­no­sar­jas­ta A Sh­rops­hi­re Lad on sä­keitä ri­kos­kir­jai­li­ja Ja­mes Ell­royn uu­sim­man kir­jan mo­tos­sa ja it­se ni­messä Blood’s a Ro­ver (Le­vo­ton ve­ri, 2009). Tv-e­lo­ku­vien ja sar­jo­jen te­kijä, brit­ti­mes­ta­ri Den­nis Pot­ter taas kir­joit­ti BBC:l­le vuon­na 1979 draa­man Blue Re­mem­be­red Hills, jo­ka myös viit­ta­si Hous­ma­nin Wal­ka­bou­tis­sa­kin kuul­tui­hin ri­vei­hin. Pot­ter it­se lu­ki ne tv-näy­telmänsä lo­puk­si.)
Wal­ka­bou­tin lo­pus­sa kuul­laan Hous­ma­nin ru­noel­man ru­no nu­me­ro 40, jo­ka ker­too ”­muis­to­jen si­ni­sistä kum­muis­ta” ja ”­kul­je­tuis­ta on­nen val­ta­teistä”, joil­le ei ole kos­kaan pa­luu­ta:
In­to my heart an air that kills/F­rom yon far count­ry blows:/W­hat are tho­se blue re­mem­be­red hills/W­hat spi­res, what farms are tho­se?/T­hat is the land of lost con­tent/I see it shi­ning plain/T­he hap­py hig­hways whe­re I went/And can­not co­me again. (HB)
17/02/2010

Tekniset tiedot

Formaatti: DVD
 
Vuosi: 1971Kesto: 96 minuuttia
Julkaisija: Future FilmKuva:
Anamorfinen 1.85*
Ääniraita: Dolby Digital Stereo
 
Ikäraja:
(11)
Kielletty alle 12-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 11 vuotta.
    

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Future Film) ellei toisin mainita.

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy