En ole yhtään Rei­jo Mäen dek­ka­ria lu­ke­nut, mut­ta sen tiedän, että niitä myydään pal­jon. Elo­ku­va­ver­sio suo­sit­te­lee säi­lyttämään suh­teen en­ti­sellään.

Suu­rin syy epä­suo­peu­teen joh­tuu to­ki hei­kos­ta oh­jauk­ses­ta, jäykästä kä­si­kir­joi­tuk­ses­ta ja huo­nos­ta cas­tin­gis­ta. Var­sin­kin Lau­ra Mal­mi­vaa­ra on pe­rin jäykkä eli elo­ku­van kieltä mu­kael­len sii­ma­huu­li­nen roo­liin­sa, eikä edes ky­sei­sen tuo­tan­toyh­tiön tyy­peistä suo­sik­ki­na­ni pais­ta­tel­lut Ju­ha Vei­jo­nen oi­kein is­tu Va­rek­sen roo­liin.

Luul­ta­vas­ti Rei­jo Mä­keä jou­dut­tiin pidät­te­lemään, et­tei hän oli­si elä­nyt päiväu­nel­maan­sa sel­lu­loi­dil­la­kin. To­sin kir­jai­li­jan ”­su­la­va” do­ku­ment­tio­sio ker­too, että täl­lai­nen ko­ke­mus tun­tui­si vielä­kin puis­tat­ta­vam­mal­ta.

Ai­na upea Ja­ri Ha­lo­nen pää­pi­ru­na ja to­si­mies Jor­ma Tom­mi­la si­jaiskär­sijänä peit­toa­vat ko­ko muun po­ru­kan ai­van liian su­ve­ree­nis­ti. Il­mai­sus­sa yri­tetään epä­toi­voi­ses­ti suo­met­taa ame­rik­ka­lai­sen toi­min­tae­lo­ku­van pa­him­pia kli­seitä.