Yli 10 300 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Kino

Pappi lukkari talonpoika vakooja

Tinker Tailor Soldier Spy 

Tekniset tiedot

Formaatti: Kino
 
Vuosi: 2011Kesto: 128 minuuttia
Julkaisija: FS Film 
  
 
Ikäraja:
(15)
Kielletty alle 16-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 15 vuotta.
VET: 276547  

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle ellei toisin mainita.

Kuvat

Gary Oldman
Gary Oldman
Colin Firth
Colin Firth

Elokuva

To­mas Alf­red­so­nin elo­ku­vaa voi ihas­tel­la.

To­mas Alf­red­so­nin elo­ku­vaa voi ihas­tel­la. Se näyttää ja kuu­los­taa hyvältä ja on – pai­koi­tel­len – eri­no­mai­ses­ti näy­tel­ty. Ruot­sa­lai­soh­jaa­ja osoit­ti jo lä­pi­mur­toe­lo­ku­vas­saan, vam­pyy­ri­ta­ri­nas­sa Ystävät hämärän jäl­keen (2008) ymmärtävänsä ka­ru­ja tun­to­ja ja tun­nel­mia, ar­jen har­maut­ta. 80-lu­vun alun Ruot­sin lap­suus­mai­se­mis­ta on Pap­pi luk­ka­ri ta­lon­poi­ka va­koo­jas­sa siir­ryt­ty 70-lu­vun ai­kui­seen Eng­lan­tiin. Pysäh­ty­nei­syys, muu­tok­sen mah­dot­to­muus ja hil­jai­nen epä­toi­vo kal­va­vat myös John le Carrén kuu­lui­sim­man ro­maa­nin fil­mi­ver­sios­sa.
Pap­pi luk­ka­ri on kuin ta­kau­tu­ma 60 — 70 -lu­ku­jen laa­duk­kaa­seen, oma­peräi­seen ja va­ka­va­mie­li­seen ang­loa­me­rik­ka­lai­seen fil­min­te­koon. Tuol­loin oh­jaa­jien ai­hei­na oli usein val­ta­ra­ken­tei­den tut­kai­lu ja kriit­tis­ten sa­la­liit­to­teo­rioi­den muo­toi­lu. Alf­red­so­nin viit­se­liäs huo­lel­li­suus ja elo­ku­van pa­la­pe­li­muo­to nos­ta­vat Pap­pi luk­ka­rin ny­kya­jan su­ku­lais­fil­mik­si vaik­ka­pa Ro­man Po­lans­kin pa­rin vuo­den ta­kai­sen po­liit­ti­sen ar­voi­tusjännä­rin Ghost Wri­ter.
Ai­van Pap­pi luk­ka­rin lo­pus­sa Ju­lio Ig­le­sias vi­rittää il­moil­le iki­vih­reän rans­ka­lai­sen chan­so­nin La Mer, jon­ka Ola­vi Vir­ta lau­loi Suo­mes­sa sa­vi­kie­kol­le – ja Jen­ni Var­tiai­nen äs­kettäin ko­ti­si­vuil­leen. Tässä La Mer kai­kuu brit­tia­gent­tien jou­lu­juh­lis­sa. Lau­lun ai­ka­na John le Carrén klas­sik­ko­kir­jan san­ka­rien ja kon­nien koh­ta­lot rat­kea­vat sil­miem­me eteen au­kea­va­na ku­va­si­kermänä. Alf­red­son si­joit­taa va­kaan kak­si­tun­ti­sen­sa lop­puun tart­tu­van mu­sa­vi­deon! Geor­ge Smi­leyn avus­ta­ji­neen har­joit­ta­man pitkäl­li­sen to­dis­tei­den ke­ruun ja tie­dus­te­lu­pal­ve­luun so­lut­tau­tu­neen kak­soi­sa­gen­tin vä­symättömän jäl­jittä­mi­sen kär­jis­tyk­senä lo­pe­tus up­poaa ker­ron­nal­le an­tau­tu­nee­seen kat­so­jaan kuin kuu­ma veit­si voi­hin.
Ig­le­sias on ehkä ou­to lin­tu klas­sik­kosä­velmän tul­kik­si. Lau­la­ja ei ole kos­kaan ol­lut eri­tyi­sen cool, mut­ta esi­tys so­pii Pap­pi luk­ka­rin ajan­koh­taan. Es­pan­ja­lais­suo­sik­ki on le­vyttä­nyt La Me­ristä vain fil­missä kuul­ta­van ver­sion, jo­ka löy­tyy Pa­rii­sin Olym­pian kon­ser­tis­ta vuon­na 1975 jul­kais­tul­ta li­ve-le­vyltä. Sä­velmän ai­ka­na kan­kaal­la nähtä­vien sho­kee­raa­vien ku­va­va­lin­to­jen ver­taus­ku­val­li­suut­ta al­le­vii­va­taan ai­ka reip­paas­ti. Mitä Pap­pi luk­ka­ri ta­lon­poi­ka va­koo­jas­ta sa­no­taan­kin, niin eri­tyi­sen hie­no­va­rai­nen elo­ku­va se ei kyllä ole.
Sub­tii­li­suu­den puu­te nä­kyy siinä­kin, että Geor­ge Smi­leyn ural­le päät­teek­si va­lit­tu dy­naa­mi­nen kään­ne on lo­pe­tuk­se­na mel­ko ame­rik­ka­lai­nen hap­py end ro­maa­neis­ta tu­tul­le va­koi­lun maail­man har­maal­le emi­nens­sil­le. Ehkä le Carré ei alun pe­rin tar­koit­ta­nut ihan täl­lais­ta, näin ris­ti­rii­da­ton­ta tyy­dy­tystä ja voi­ton­rie­muis­ta re­vans­sia an­ti­san­ka­ril­leen?
Mut­ta lop­pu­koh­taus toi­mii sil­ti ihan kybällä. Se nos­taa ko­ko sii­he­nas­ti­sen ta­sai­ses­ti kul­je­te­tun elo­ku­van il­maan — ja yleisön sen kans­sa. Kat­so­jat saa­vat ver­rat­to­man pal­kin­non seu­rat­tuaan her­keämättä le Carrén ta­ri­nan mut­kik­kai­ta, osin kryp­ti­siä juo­nenkään­teitä, fil­min­te­kijäin 70-lu­vun epoo­kin pik­ku­tark­kaa luo­mis­ta ja Ga­ry Old­ma­nin hie­no­vi­reistä näyt­te­lijän­tai­det­ta.
Päätös­mu­sii­kil­la ja ko­koa­vil­la ku­vil­la Alf­red­son pai­not­taa va­koo­jien­sa rak­kau­selämää, Geor­ge Smi­leyn kuin mui­den­kin, ja vä­lillä sitä agent­tien kes­kinäistä­kin. Pap­pi luk­ka­rin ku­va­vir­ras­sa niin kyy­nel kuin luo­ti­kin jättää yhtä py­syvän vai­ku­tuk­sen, mut­ta hie­no­va­rai­sek­si tätäkään rin­nas­tus­ta fil­missä ei voi sa­noa. Jos­kus vuo­ro­pu­he­lun tar­joa­ma viit­teel­li­nen in­for­maa­tio – ku­ten BBC:n tv-sar­ja­ver­sios­sa 1979 – toi­mii sit­ten­kin pa­rem­min hen­kilöi­den suh­tei­den taus­toit­ta­ja­na ja se­littäjänä kuin Alf­red­so­nin vi­suaa­li­nen se­li­tys­mal­li.
Pap­pi luk­ka­ri välttää toi­min­taa ja ve­toaa kat­so­jan hok­sot­ti­miin. Vä­ki­val­taa on vähän, mut­ta is­keväs­ti. Verk­kai­nen ete­ne­mi­nen mak­saa vai­van. To­mas Alf­red­son oli hyvä va­lin­ta va­koi­luk­las­si­kon elo­ku­va­so­vi­tuk­sel­le. Vielä pa­rem­pi oli­si voi­nut ol­la edellä mai­nit­tu Ro­man Po­lans­ki.
Pap­pi luk­ka­rin ta­ri­nas­sa M16:n eli kut­su­ma­ni­meltään Cir­kuk­sen, Eng­lan­nin ul­koi­ses­ta tie­dus­te­lus­ta vas­taa­van pal­ve­lun, ylimmäl­le hui­pul­le so­lut­tau­tu­nut myyrä on teh­nyt tu­ho­jaan Neu­vos­to­lii­ton hyväk­si jo vuo­si­kym­me­net. ”­Sir­kuk­sen” väis­tyvä joh­ta­ja, koo­di­ni­meltä Cont­rol, epäi­lee lä­him­piä alai­siaan, joh­to­vii­sik­koa. Epäil­lyt ni­metään van­han las­ten­lo­run mu­kaan. Geor­ge Smi­leyn puo­leen kään­nytään Cont­ro­lin kuol­tua, kos­ka ak­tii­vi­pal­ve­lus­ta eläköi­ty­nyt Geor­ge on ul­ko­puo­li­se­na so­pi­vin tut­ki­maan jut­tua.
Pap­pi luk­ka­ri on ilo silmäl­le. Hoy­te van Hoy­te­ma ku­vaa nä­kymät har­mais­sa, syk­syi­sen ala­ku­lon sä­vyissä. Uus­ver­sios­sa jän­ni­tys­koh­tauk­set ta­pah­tu­vat usein päivä­sai­kaan, ar­ki­suut­ta ko­ros­taen. Ajan­ku­van pa­ti­na vä­lit­tyy pu­keu­tu­mi­ses­sa, hiuk­sis­sa, jo­pa Smi­leyn silmä­la­sin­po­kis­sa. Te­le­vi­sio­sar­ja nä­ki kui­ten­kin enemmän vai­vaa ja käyt­ti enemmän le Carrén al­ku­peräis­teks­tiä, jo pi­temmän muo­ton­sa­kin puo­les­ta. John Ir­vi­nin tv-oh­jauk­ses­sa va­koo­jien hämärä­hom­mat sai­vat te­hon­sa vuo­ro­kau­de­nai­ko­jen ja ku­vaus­paik­ko­jen vir­kistävästä vaih­te­lus­ta. Uu­si elo­ku­va on il­meeltään yh­tenäi­nen, mut­ta myös yk­si­pui­nen.
Ga­ry Old­man sel­viy­tyy kai­kel­la kun­nial­la. Erak­ko-S­mi­leyn roo­lis­sa näyt­te­lijä pidät­te­lee ja vetäy­tyy sisäänsä. Suu­rin ul­koi­nen ele on hor­jah­dus por­tai­kos­sa, kun van­he­ne­van mie­hen sydän vielä ker­ran me­nee rak­kau­des­ta syrjäl­leen. Kos­ka fil­min kat­so­ja ei juu­ri saa tu­tus­tua Smi­leyn hui­ken­te­le­vai­seen vai­moon, La­dy An­niin, kuin mui­den vih­jai­le­vien pu­hei­den kaut­ta, Old­ma­nin reak­tio saat­taa tun­tua pe­rus­te­le­mat­to­mal­ta. Sen ehkä ymmärtää vain sitä taus­taa vas­ten, että on lu­ke­nut kir­jat tai näh­nyt BBC:n Smi­leystä te­kemät kak­si tv-sar­jaa.
S­mi­leyn osa ei tuo­nut näyt­te­lijäl­le Os­ca­ria. Ehkä Old­man on liian­kin lä­pi­tun­ke­ma­ton ja liik­ku­ma­ton Smi­ley. Tul­kin­ta ei kas­va Alec Guin­nes­sin Smi­leyn kos­ket­ta­vuu­teen, pettävään peh­mey­teen ja hah­mon poh­jim­mai­seen tai­pu­mat­to­muu­teen. (Sar­jas­sa Smi­ley’s Peop­le hen­kilön luon­teen­piir­tei­siin lisät­tiin kylläs­ty­nei­syyttä ja kat­ke­ruut­ta). Guin­ness on hie­no­va­rai­suu­den, sen sub­tii­liu­den hen­kilöi­tymä. Ne silmä­la­sit­kin Guin­nes­sin Smi­ley eh­ti jo käyttää tv-sar­jas­sa.
Cir­kuk­sen joh­to­po­ru­kan hen­kilö­ku­vis­sa Alf­red­so­nin fil­mi­ver­sio jää jo kalk­ki­vii­voil­la. Näyt­te­lijäin osaa­mi­sen puut­tees­ta ei ole ky­se. Cont­ro­li­na John Hurt lois­taa niin kauan kuin ta­ri­nas­sa nä­kyy. (Hurt saa on­nek­si ve­roi­sen­sa roo­lin, kun ver­taa mi­ten tyhjän pääl­le Lars von Trier näyt­te­lijän jät­ti Me­lanc­ho­lias­sa!). To­by Jo­ne­sin esittämä Per­cy Al­le­li­ne on pa­han­si­sui­nen, yli­mie­li­nen pik­ku­mies. Hah­mos­sa ei hai­se Mic­hael Ald­rid­ges­ta sar­jas­sa huo­ku­nut­ta etuoi­keu­tet­tua auk­to­ri­teet­tia.
To­by Es­ter­ha­se­na Da­vid Den­cik jou­tuu hän­kin elo­ku­vas­sa tur­han ah­taal­le. Pap­pi luk­ka­ris­sa ei yk­sin­ker­tai­ses­ti ole ai­kaa ke­hi­tellä roo­lia tar­peek­si (tai sitä ei osa­ta kä­si­kir­joit­taa tai hen­kilöoh­ja­ta). Ber­nard Hep­to­nin Es­ter­ha­se oli BBC:n sar­jan valt­te­ja. Kan­nat­taa ver­ra­ta esi­mer­kik­si Hep­to­nin ja Den­ci­kin rin­nak­kai­sia ta­po­ja hy­pis­tellä Es­ter­ha­sen pu­kua hah­mon tur­ha­mai­sen neu­root­ti­suu­den il­mai­se­mi­sek­si.
Kaik­kein hei­koim­mal­le jou­kos­sa jää yleensä mo­nes­sa mie­lessä mit­ta­van Cia­ran Hind­sin osa Roy Blan­di­na. Tv-sar­jas­sa Te­ren­ce Rig­by on unoh­tu­ma­ton rot­ja­ke – ja saa lisäk­si eräät par­hais­ta vuo­ro­sa­nois­ta. Hinds voi elo­ku­va­ver­sios­sa vain kä­vellä por­tais­sa ja vi­heltää het­ken ajan is­kelmää. Kos­ka sen sä­vel on het­ki sit­ten kuul­tu yk­si­tyi­sek­si tar­koi­te­tun pu­he­lin­kes­kus­te­lun ai­ka­na, Blan­din viat­to­ma­no­loi­nen vi­hel­lys saa uh­kaa­van mer­ki­tyk­sen. Mut­ta Alf­red­so­nil­le riittää ku­mar­rus tähän suun­taan. Ai­hel­maa ei mi­tenkään myö­hem­min seu­ra­ta tai sy­ven­netä – mikä muu­ten­kin on ko­ko elo­ku­van on­gel­ma: mo­ni asia jää le Carrén ro­maa­nien sisällön run­sau­den joh­dos­ta elo­ku­vas­sa vain hei­tok­si ja raa­pai­suk­si. Useim­mi­ten Cir­kuk­sen jä­se­net nähdään vain tois­tu­vi­na, ää­nettö­minä vä­li­ku­vi­na kuin muis­tu­tuk­se­na yleisöl­le, että jo­ku tässä po­ru­kas­sa on se myyrä. Iso on­gel­ma siinä on vain se, et­tei kat­so­ja saa pet­tu­rieh­dok­kais­ta tar­peek­si tie­toa vä­littääk­seen pal­joa­kaan lop­pu­tu­lok­ses­ta.
E­dellä sa­not­tu pä­tee myös Co­lin Firt­hiin. Suu­ren­moi­nen brit­tinäyt­te­lijä ja Os­car-täh­ti jää yllättävän vä­rittömäk­si Bill Hay­do­nin herk­ku­roo­lis­sa. Bri­tan­nian ny­ky­suu­ruus ei tar­joa vas­tus­ta Ian Ric­hard­so­nin su­ve­ree­nil­le tyy­lit­te­lyl­le sar­ja­ver­sion Hay­do­ni­na. Kum­mal­li­ses­ti Alf­red­so­nin elo­ku­va pel­lei­lee tuo­mal­la Hay­do­nin pol­ku­pyörän­kin Cir­kuk­sen pää­ma­jan ti­loi­hin. Ian Ric­hard­son sai pal­jon enemmän te­ho­ja pelkästä tee­ku­pis­ta.
Myös Smi­leyn pitkä kes­kus­te­lu Hay­do­nin kans­sa oli hur­jem­paa seu­rat­ta­vaa van­hem­mas­sa Pap­pi luk­ka­rin tul­kin­nas­sa. Tässä tyy­dytään si­vis­ty­nei­siin lat­teuk­siin. Nuo­ri­na niin lä­heis­ten Hay­do­nin ja Pri­deaux´n koh­taa­mi­siin Alf­red­son an­taa kyllä ti­laa. (Mut­ta eivätkö nuo pit­ki­te­tyt kat­seet tans­si­lat­tian yli ole lä­hellä kli­seitä?) Te­le­vi­sio­ver­sio pidättäy­tyi tässä mie­lessä kai­nos­ti. Ehkä tv-tuo­tan­non täy­tyi hä­ve­liäi­syys­syistä vielä tuol­loin tyy­tyä viit­teel­li­syy­teen, vih­jauk­siin ja si­vu­lau­sei­siin? Sil­ti jäl­kimmäis­ten vai­ku­tus oli ver­rat­to­mas­ti Alf­red­so­nin suo­ra­su­kai­suut­ta voi­mak­kaam­pi. John Ir­vi­nil­le mies­ten koh­taa­mi­seen riit­ti pa­ri ku­vaa, kun huo­leh­dit­tiin, että ne oli­vat sitä­kin tär­keäm­piä.
Hen­kilöissä suu­rin poik­kea­ma uu­des­sa elo­ku­vas­sa al­ku­peräi­seen ta­ri­naan ver­rat­tu­na on kui­ten­kin Smi­leyn oi­kea kä­si Pe­ter Guil­lam. Mic­hael Jays­ton te­ki te­le­vi­sios­sa ver­rat­to­man osa­suo­ri­tuk­sen kar­hean mie­hekkäänä, lo­jaa­li­na Guil­la­mi­na. (Ker­ro­taan, että roo­lin pe­rus­teel­la Jays­to­nia jo­pa har­kit­tiin Ja­mes Bon­dik­si.) Lu­paa­vas­ti tv- ja fil­mi­roo­leis­sa esil­le pääs­syt Be­ne­dict Cum­ber­batch kär­sii Brid­get O’­Con­no­rin ja Pe­ter St­raug­ha­nin kä­si­kir­joi­tuk­sen oi­kus­ta. Suu­rem­mit­ta spoi­le­reit­ta sa­not­ta­koon, että ai­van väärän­lai­nen po­liit­ti­nen kor­rek­tius muut­taa Guil­la­min le Carrén luo­mas­ta hen­kilöstä täy­sin, eikä edes fil­min it­sensä kan­nal­ta ko­vin us­kot­ta­vas­ti tai on­nis­tu­nees­ti.
Kat­hy Bur­ke ihas­tut­taa Smi­leyn van­ha­na, lem­men­ki­peänä apu­lai­se­na Con­nie Sach­si­na — eläk­keel­le vä­ki­sin siir­ret­tynä kruu­nun­raak­ki­na hän­kin. Bur­ke ja Old­man so­pi­vat toi­sil­leen kuin han­si­kas kä­teen. Oli­han Kat­hy Bur­ke avain­roo­lis­sa Old­ma­nin ai­noas­sa – ja mes­ta­ril­li­ses­sa – oh­jaus­työssä Nil by Mouth (1997), jo­ka ker­toi epä­suo­ras­ti Old­ma­nin omaa ta­ri­naa al­ko­ho­lis­ti­per­heestä. Bur­ken ja Old­ma­nin yh­teis­pe­li pe­las­taa pal­jon jak­sos­sa, jos­sa tur­vau­du­taan hiu­kan help­poi­hin rat­kai­sui­hin (pal­jas­ta­viin va­lo­ku­viin). Alf­red­son käyttää har­mil­li­ses­ti Sach­sin ope­tus­toi­men taus­ta­na — ku­vauk­sel­li­ses­ti ku­lah­ta­nees­sa rap­peu­tu­nees­sa kar­ta­nos­sa — epäai­don­tun­tuis­ta ”­va­pau­tu­neen” opis­ke­li­ja­nuo­ri­son lem­men­leik­kiä.
Tom Har­dy on­nis­tuu var­sin hy­vin Ric­ky Tar­ri­na. To­ki Hywell Ben­net­tin tv-Ric­ky yllättäen ra­kas­tu­va­na nais­ten­mies­va­koo­ja­na oli van­kem­paa te­koa, mut­ta Har­dy her­kis­te­lee tul­kin­tan­sa sil­ti voi­ton puo­lel­le. Sen si­jaan se, että maan al­la ole­va kaik­kien vai­noa­ma agent­ti pii­lou­tui­si juu­ri Smi­leyn ko­tiin, tun­tuu vir­heeltä.
BBC:llä oli vielä 70-80 –­lu­ku­jen vaih­tees­sa va­raa ol­la tui­jot­ta­mat­ta bud­jet­tia. Kun Sir Alec oli lu­pau­tu­nut pääo­saan, sar­jan te­kijäin ”käy­tettä­vissä oli ko­ko Na­tio­nal Theat­re”. Yk­si hie­noim­pia kaap­pauk­sia sar­jaan oli Ian Ban­nen epäon­ni­sen agent­ti Jim Pri­deaux’n roo­liin. Ban­nen te­kee de­fi­ni­tii­vi­sen tul­kin­nan pal­jas­te­tuk­si tu­le­vas­ta va­koo­jas­ta, jo­ka jou­tuu en­ne­nai­kai­sel­le eläk­keel­le sa­lai­ses­ta pal­ve­lus­ta ja pää­tyy maa­seu­dul­le poi­ka­kou­lun leh­to­rik­si. Tv-ver­sio voi tuh­lail­la ai­kaa Pri­deaux’n ul­ko­maan­tehtävän vai­hei­den tark­kaan seu­raa­mi­seen ai­na ra­ja­ny­li­tyk­sestä kiin­nijää­mi­seen. Pri­deaux’n ta­ri­na on Smi­leyn kes­kus­hen­kilön ohel­la ko­ko Pap­pi luk­ka­rin ker­to­muk­sen selkä­ran­ka.
Mark St­rong te­kee Pri­deaux’­na elo­ku­va­ver­sios­sa sinänsä pä­tevää työtä. Usein ko­vik­sia ja kon­nia esittä­nyttä näyt­te­lijää ei mel­kein tun­nis­ta it­sek­seen. Mut­ta taas­kaan kä­si­kir­joi­tus ja oh­jaus eivät saa hen­kilöstä kaik­kea ir­ti. Mie­hen agent­ti­ky­vyistä an­ne­taan kou­lu­tun­nil­la näy­te luok­ka­huo­nee­seen ta­kas­ta lentä­neen pöllön nu­jer­ta­mi­ses­sa, har­mi vain, että lin­tu näyttää di­gie­fek­tiltä. Pri­deaux’n koh­taa­mi­set yk­sinäi­sen Bill-po­jan kans­sa jäävät ke­hit­te­lyä vail­le. Toi­sin kuin tv-ver­sios­sa, jos­sa opet­ta­jan ja po­jan yh­tey­dellä, yh­tei­sillä sa­lai­suuk­sil­la ja ul­ko­puo­li­suu­den tun­teil­la oli mer­ki­tys. John Ir­vin an­toi oh­jaa­ja­na mo­lem­pien hah­mo­jen kas­vaa ja löytää oma ti­lan­sa ta­ri­nas­sa.
E­lo­ku­vas­sa agent­ti Pri­deaux’n epäon­ni­nen ul­ko­maan­keik­ka (tässä Un­ka­riin, tv-ver­sios­sa Tsek­kos­lo­va­kiaan) – ko­ko ju­tun ydin — käydään lä­pi kaa­va­mai­se­na an­sa­na, jon­kin Bon­din tai Bour­nen esit­te­ly­jak­son tyy­liin. Jän­ni­tyk­sen nos­tat­ta­mi­ses­ta ja vas­ta­puo­len möhläyk­sistä puut­tuu jäl­leen sitä hie­no­va­rai­suut­ta, pa­him­pa­na esi­merk­kinä suu­ren­nus­la­sin al­le jou­tu­va tar­joi­li­jan hi­ki­pi­sa­ra, jos­sa on tem­pun ma­kua. BBC:n ver­sio luot­ti le Carrén teks­tiin, ja sen pa­rem­pi.
Vaik­ka moi­tin elo­ku­va­ver­sio­ta sen lu­kui­sis­ta syn­neistä, poik­kea­mis­ta ja ti­lai­suu­den käyttämättä jättä­mi­sistä, Pap­pi luk­ka­ri ta­lon­poi­ka va­koo­jaa voi suo­si­tel­la tässä­kin muo­dos­sa. Alf­red­so­nin fil­mi poik­keaa val­ta­vir­ras­ta eduk­seen ja säi­lyy ta­sok­kaa­na, yleisöystäväl­li­senä lop­puun saak­ka.
Mikään mo­nien jo heh­kut­ta­ma täy­so­su­ma se ei le Carrén so­vi­tuk­se­na kui­ten­kaan ole. BBC:n te­le­vi­sio­ver­sio on yhä niin rea­lis­ti­sen tun­tui­nen, että se pa­kot­taa ajat­te­le­maan ro­maa­nin esi­ku­via to­sielämästä: kak­soi­sa­gent­ti Kim Phil­byä ja mui­ta maan­sa myy­neitä ”­Camb­rid­gen vi­to­sia”. Ku­ten eräs ul­ko­mai­nen blo­gis­ti jo kir­joit­ti: kun To­mas Alf­red­son jou­tuu pie­tee­tillä pa­ker­ta­maan kylmän so­dan 70-lu­vun val­ko­kan­kaal­le uu­del­leen, John Ir­vin ja BBC:n fil­mi­ryhmä asui­vat siellä.
Al­ber­to Ig­le­sias on teh­nyt mu­siik­kia mo­neen ar­vos­tet­tuun elo­ku­vaan. Pap­pi luk­ka­rin mu­sii­kis­sa ei ole mitään eri­tyistä vi­kaa. On vain niin, että BBC:n Geoff­rey Bur­go­nil­ta sar­jaan ti­laa­mien sä­vel­lys­ten rin­nal­la (ah, se Nunc Di­mit­tis!) mel­kein mikä ta­han­sa fil­mi­mu­siik­ki kal­pe­nee.
Pap­pi vai luk­ka­ri? Mo­lem­pi pa­rem­pi. Ehkä tv-ver­sio ja Alec Guin­ne­sin tul­kin­ta Geor­ge Smi­leystä kan­nat­taa, jos mah­dol­lis­ta, kat­soa vas­ta uu­den elo­ku­van jäl­keen. BBC:n Tin­ker, Tai­lor, Sol­dier, Spy löy­tyy se­kin DVD-Op­paas­ta ar­vioi­tu­na. Tup­la­le­vyä on verk­ko­kau­pois­ta saa­nut al­le kym­pillä, pos­ti­ku­lui­neen. (HB)
07/03/2012

Traileri

Tämä video on ehkä jo poistettu YouTube:sta. Kokeile kuitenkin?

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2020 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy