Yli 10 300 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
DVD

Ollako vai eikö olla

To Be or Not to Be 

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Tekniset tiedot

Formaatti: DVD
 
Vuosi: 1983Kesto: 103 minuuttia
Julkaisija: Future FilmKuva:
Anamorfinen 1.85*
Ääniraita: Dolby Digital Stereo
 
Ikäraja:
(3)
Sallittu kaikenikäisille. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 3 vuotta.
VET: 91645EAN: 64165048552514

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle ellei toisin mainita.

Elokuva

”On yk­si asia, jo­ka pitää ymmärtää en­nen kuin oh­jaa ko­me­diaa.

”On yk­si asia, jo­ka pitää ymmärtää en­nen kuin oh­jaa ko­me­diaa. Ko­me­dia on va­ka­vaa, kuo­let­ta­van va­ka­vaa. Älä ikinä yritä ol­la haus­ka! Näyt­te­lijöi­den täy­tyy ol­la va­ka­via. Ai­noas­taan ti­lan­teen tu­lee ol­la ab­sur­di. Haus­kuus on kir­joi­tuk­ses­sa, ei esi­tyk­sessä. Jos ti­lan­ne ei ole ab­sur­di, mikään reh­ki­mi­nen ei au­ta. Ja toi­nen asia: mitä va­ka­vam­pi ti­lan­ne on, sitä haus­kem­pi ko­me­dia voi ol­la. Suu­rin ko­me­dia saa­daan ir­ti suu­rim­mas­ta tra­ge­dias­ta. Ko­me­dia on pu­nai­nen ku­mi­pal­lo. Jos heität sen jo­tain peh­meää, has­sua seinää vas­ten, se ei pomp­paa ta­kai­sin. Mut­ta jos heität pal­lon to­del­li­suu­den ko­vaa seinä­pin­taa vas­ten, se pomp­paa ta­kai­sin ja on eläväi­nen. Vers­teh, sen­kin goyn äpärä, ymmärrätkö? Ei ole tar­koi­tus lou­ka­ta. Mut­ta hy­vin, hy­vin har­vat ih­mi­set ymmärtävät tämän.” – Mel Brooks
Ny­kyi­sin 85-vuo­tias Mel Brooks on ai­van vii­me vuo­si­na­kin tuot­ta­nut fil­mi­ko­me­dioi­taan me­nes­tys­mu­si­kaa­leik­si. Kevät koit­taa Hit­le­ril­le – al­ku­peräis­ni­meltään The Pro­du­cers – näh­tiin Broa­dwayl­la ja uu­sin­ta­ver­sio­na myös elo­ku­vis­sa. Muu­ta­ma vuo­si sit­ten yk­si ra­kas­te­tuim­mis­ta Brook­sin teok­sis­ta, Fran­kens­tein Ju­nior, kään­tyi se­kin näyttämö­mu­si­kaa­lik­si.
Hie­noa, että upea ja oma­peräi­nen koo­mik­ko, kä­si­kir­joit­ta­ja ja elo­ku­van­te­kijä Brooks huo­mioi­daan ja tuo­daan esiin taas meillä­kin. Vaa­sa­lai­nen Fu­tu­re Film on tuo­nut ko­ti­mai­sil­le mark­ki­noil­le täk­si syk­syk­si kol­me oh­jaa­jan van­hem­paa työtä laa­duk­kai­na dvd-le­vyinä.
”U­sein kuul­laan sa­not­ta­van, että ih­mi­set läh­tivät show­bis­nek­seen löytääk­seen rak­kaut­ta, jo­ta eivät lap­si­na saa­neet. Älä us­ko! Kaik­ki koo­mi­kot ja mel­kein kaik­ki näyt­te­lijät, jot­ka tun­nen, oli­vat lap­si­na hy­vin ra­kas­tet­tu­ja. Sit­ten he vain kas­voi­vat ai­kui­sik­si ja huo­ma­si­vat, että ai­kuis­ten maail­mas­sa et saa kaik­kea rak­kaut­ta, vain osa­si. Jo­ten he läh­tivät show­bis­nek­seen saa­dak­seen tun­tea uu­del­leen sen rak­kau­den, jon­ka ko­ki­vat lap­si­na ol­les­saan uni­ver­su­min kes­ki­pis­te.” – Mel Brooks
Mu­ka­na uu­sis­sa dvd-jul­kai­suis­sa ovat mykkä­fil­meil­le kun­niaa te­kevä Pähkä­hul­lu­jen pa­ra­tii­si (1976) ja Hitch­cock-pa­ro­dia Kor­keus­kam­mo (1977). Sa­maan jouk­koon toi­voi­si myös har­vem­min näh­dyn, ehkä par­haan ja haus­kim­man Brook­sin omis­ta oh­jauk­sis­ta: Fran­kens­tein Ju­nio­ris­ta (1974) ni­men Ep­pu Nor­maa­li löy­si it­sel­leen eräs­kin suo­ma­lai­nen punk­ka­ribän­di.
Yllättäen upein­ta Brook­sin ko­miik­kaa ja näyt­te­le­mistä löy­tyy Alan John­so­nin Brook­sin tuo­tan­toyh­tiöl­le Brooks­film­sil­le oh­jaa­mas­ta toi­sin­toe­lo­ku­vas­ta, jo­ka poh­jau­tuu Ernst Lu­bitsc­hin so­ta-a­jan klas­sik­koon Ol­la­ko vai eikä ol­la (1942). 80-lu­vun ver­sios­sa Lu­bitsc­hin hie­nos­tu­nut kos­ke­tus ja ä­ly vaih­tu­vat la­veam­paan ko­miik­kaan ja ä­ly­va­paa­seen ilot­te­luun. Jäl­kimmäi­nen on Brook­sin eri­koi­suus. On­nis­tues­saan se on rie­mu­kas­ta kat­sel­ta­vaa, mut­ta puu­dut­ta­vaa kes­kin­ker­tai­sem­mis­sa myöhäis­teok­sis­sa, ku­ten Mie­letön maail­man­his­to­ria (1981), Ava­ruus­bolt­sit (1987) ja Löyhkäävä elämä (1991).
”­Pi­din Chap­li­nia mah­ta­va­na. Ja Lau­re­lis­ta ja Har­dystä vielä enemmän. Kea­ton oli fyy­si­sen ko­me­dian suu­rin mes­ta­ri. W.C. Fields oli ne­ro sket­sien ra­ken­te­lus­sa.” – Mel Brooks
Ol­la­ko vai eikö ol­la sen si­jaan on sa­nai­lun, roo­liin te­key­ty­mi­sen ja ryhmänäyt­te­le­mi­sen juh­laa. Oh­jaa­ja John­son suit­sii Brook­sin fars­si­mais­ta ku­rit­to­muut­ta on­nis­tu­nees­ti jämp­timpään muo­toon il­man, että Brook­sil­le omi­nai­nen val­lat­to­muus kär­sii. Vain Brook­sin mie­li voi­si kek­siä teat­te­rin hen­kilö­kun­taan hah­mon, jon­ka ni­mi on sa­ma kuin kuu­lul­la mu­si­kaa­lisä­veltäjällä. Niinpä puo­la­lais­teat­te­rin Sond­hei­mil­le voi so­pi­vas­sa koh­tauk­ses­sa heittää sen väistämättömän rep­lii­kin: ”­Sond­heim! Klov­nit ke­hiin — send in the clowns!”
Vaik­ka Lu­bitsc­hin al­ku­peräi­soh­jauk­sen sekä Ca­ro­le Lom­bar­din ja Jack Ben­nyn ko­me­dial­li­sen yh­teis­pe­lin sub­lii­mia sy­kettä myö­hem­pi kar­va­lak­ki­ver­sio ei voi­kaan ta­voit­taa – mikäpä voi­si? — myös Mel Brook­sin ja Alan John­so­nin Ol­la­ko vai eikö ol­la on hyvä elo­ku­va. Se on kau­ka­na klas­sik­ko­ma­te­riaa­lin pyhäinhäväis­tyk­sestä tai ris­kaa­be­lin ai­heen lo­kaan­ve­dos­ta. Tai­do­kas koo­mi­nen koh­taus seu­raa tois­taan ja fil­min tun­nel­ma po­rei­lee vas­tus­ta­mat­to­mas­ti.
”Oh­jaan vain it­se­puo­lus­tuk­sek­si. Poh­jim­mil­ta­ni olen kir­joit­ta­ja. Omaan nä­ke­myk­sen. Minä yk­sin tiedän, mitä lo­pul­ta ha­luan val­ko­kan­kaal­la ta­pah­tu­vak­si. Jo­ten jos mi­nul­la on ar­vo­kas idea, ai­noa ta­pa suo­jel­la sitä, on oh­ja­ta se it­se.” – Mel Brooks
Ta­ri­nas­sa Brons­kin puo­la­lai­nen teat­te­ri­seu­rue esittää näy­tel­miä, jois­sa poik­keuk­set­ta pääo­sis­sa ovat Fre­de­rick Brons­ki (B­rooks) it­se ja hä­nen vai­mon­sa An­na (An­ne Banc­roft). Jäl­kimmäi­nen to­sin pai­ne­taan ai­na pie­nemmällä teks­tillä ju­lis­teis­sa, jol­lei ni­mi ole perä­ti sul­kei­den sisällä. Kun nat­sit val­taa­vat Puo­lan, teat­te­rin­joh­ta­ja Brons­ki jou­tuu pe­ruut­ta­maan Hit­le­riä pa­ro­dioi­van, ko­vas­ti Kevät koit­taa Hit­le­ril­le -ko­me­diaa muis­tut­ta­van esi­tyk­sen. Show must go on, ajat­te­lee Brons­ki vas­toinkäy­mis­ten­kin edessä. Hän kek­sii va­ra­suun­ni­tel­mak­si van­han so­ta­rat­sun­sa ”­High­lights from Ham­let” eli Ham­let-näy­telmän ko­ho­koh­tia. (Tähän kul­tu­rel­liin vit­siin vii­ta­taan myö­hem­min mus­ta­suk­kai­suus­koh­tauk­ses­sa, jos­sa ti­lan­teen pelätään pian ke­hit­tyvän ”­ko­ho­koh­dik­si Ot­hel­los­ta”. Myös lop­pu­jak­sos­sa Bri­tan­nias­sa sno­bit tu­hah­te­le­vat pe­rin ame­rik­ka­lais­tyy­li­sel­le aja­tuk­sel­le, että Sha­kes­pea­ren tuo­tan­nos­ta ir­ro­te­taan eril­li­siä ”­ko­ho­koh­tia” mo­no­lo­gi­si­kermäk­si.)
Ol­la­ko vai eikö ol­la -yk­sin­pu­he­lun ai­ka­na yleisöstä nou­see nuo­ri len­toup­see­ri (Tim Mat­he­son) ja läh­tee ää­nekkäi­den an­teek­si­pyyntö­jen saat­te­le­ma­na pois sa­lis­ta. Herkkä­tun­toi­nen Ham­let-tulk­kim­me Brons­ki am­puu ti­ka­rei­ta sil­mistään häi­rikköä koh­ti ja tul­kit­see bar­din ”s­lings and ar­rows”-sä­keet tar­peet­to­man­kin tu­li­ses­ti. Fre­de­rick Brons­kin tietämättä, lentäjä Si­bins­ki me­nee esi­tyk­sen tur­vin näyttämön taak­se An­na Brons­kin pu­ku­huo­nee­seen sa­lai­seen ta­paa­mi­seen.
”­Mie­lestä­ni pie­ru­koh­taus Vil­liä hur­jem­mas­sa län­nessä (B­la­zing Sadd­les, 1974) on haus­ka, kos­ka pie­rut meidän maail­mas­sam­me ovat haus­ko­ja. Pie­rut ovat sor­ret­tu vä­hem­mistö. Suu saa sa­noa kai­ken­lais­ta, mut­ta sen toi­sen pai­kan pitäi­si ol­la hil­jaa. Mut­ta ehkä meidän alem­mal­la suo­lis­tol­lam­me on jo­tain kiin­nos­ta­vaa ker­rot­ta­vaa. Ehkä meidän pitäi­si kuun­nel­la niitä. Pie­rut ovat in­hi­mil­li­siä, pal­jon in­hi­mil­li­sem­piä kuin mo­net tun­te­ma­ni ih­mi­set. Mi­nun mie­lestä­ni meidän pitäi­si tuo­da pie­rut pois ves­sois­ta ja ih­mis­ten olo­huo­nei­siin. Sii­hen py­rin Vil­liä hur­jem­mas­sa län­nessä.” – Mel Brooks
Jän­ni­tys tii­vis­tyy, kun Eng­lan­nin ku­nin­kaal­lis­ten il­ma­voi­mien puo­la­lai­siin len­to­jouk­koi­hin ko­men­net­tu Si­bins­ki saa vi­hiä Ra­dio Free Po­lan­din ar­vos­te­tun pu­hu­jan, pro­fes­so­ri Si­lets­kin (José Fer­rer) toi­mi­mi­ses­ta sak­sa­lais­ten va­koo­ja­na. Si­lets­ki on viek­kau­del­la saa­nut lis­tan puo­la­lais­ten vas­ta­rin­ta­mies­ten ni­mistä. Nyt Si­lets­ki on mat­kal­la toi­mit­ta­maan ni­mi­luet­te­loa Hit­le­riä edus­ta­val­le evers­til­le Er­hard­til­le. Si­bins­kin on pysäy­tettävä Si­lets­ki!
Sa­maa An­naa ra­kas­ta­vien Si­lets­kin ja Brons­kin on Puo­las­sa yh­dis­tettävä voi­man­sa yh­teistä vi­hol­lis­ta vas­taan. Brons­ki jou­tuu käyttämään ko­ko näyttämö­ko­ke­mus­taan ja teat­te­rin­sa ky­kyjä har­haut­taak­seen nat­se­ja, ku­kis­taak­seen Si­lets­ki ja pe­las­taak­seen An­na ja muut vai­no­tut puo­la­lai­set tur­vaan Eng­lan­tiin.
B­rook­sin näyt­te­lijä­vai­mo An­ne Banc­roft (Ih­mei­den­te­kijä, Mie­huus­koe) on tai­ta­va ja ra­kas­tet­tu näyt­te­lijä. Mie­hensä ko­me­diois­sa hän sil­ti on usein liian­kin tie­toi­nen ympä­rillään ke­hi­te­tystä has­sut­te­lus­ta ja näyt­te­lee sen mu­kai­ses­ti. Ko­me­dien­nen oli­si ol­ta­va to­sis­saan oman hah­mon­sa puo­lel­la, ol­lak­seen us­kot­ta­va eli haus­ka. (Sa­ma pä­tee tie­tys­ti muu­tet­ta­vat muut­taen myös draa­maa tai tra­ge­diaa näy­tel­lessä). Ol­la­ko vai eikö ol­la -uus­ver­sios­sa Banc­roft ei yllä al­ku­peräis­fil­min Lom­bar­din mit­toi­hin, mut­ta paik­kan­sa Banc­roft pä­teväs­ti täyttää. An­na Brons­ki tul­ki­taan kak­kos­sar­jan teat­te­ri­dii­va­na.
”­Kun kir­joi­tan kä­si­kir­joi­tus­ta, en huo­leh­di niin pal­jon juo­nes­ta kuin ih­mi­sistä. Opet­te­len tun­te­maan pää­hen­kilöt, mitä he kai­paa­vat ja ha­lua­vat ja mitä heidän pitäi­si tehdä. Ai­van kuin lap­si, minä kuun­te­len hen­kilö­hah­mo­ja: ”­Vai tuo­ta he ha­lua­vat! Toi­vot­ta­vas­ti he on­nis­tu­vat siinä, kos­ka minä ra­kas­tan heitä.” Ei voi vain ol­la toi­min­taa, pitää sel­vittää, mitä hen­kilöt ha­lua­vat. Ja sit­ten heidän pitää kas­va, heidän pitää kul­kea jo­hon­kin suun­taan.”
- Mel Brooks
C­har­les Dur­ning (Pu­hal­lus, Hi­ki­nen il­tapäivä, Toot­sie) taas on ker­ta kaik­kiaan lois­ta­va oma­hyväi­senä ja pik­ku­mai­se­na Kes­ki­tys­lei­ri-Er­hard­ti­na. Dur­ning sai­kin pie­nintä piir­toa myö­ten her­kul­li­sen her­syvästä ko­me­dianäyt­te­le­mi­sestään Os­car-eh­dok­kuu­den. Ch­ris­top­her Lloyd (Pa­luu tu­le­vai­suu­teen) nau­rat­taa jäykkänä nat­si­so­ti­laa­na, jon­ka ai­noa kei­no pe­las­tau­tua häm­men­nyk­sen het­kellä on tai­vut­taa kättään ja huu­taa ”­Heil Hit­ler!”.
Vaik­ka fil­mi on hul­lun­haus­ka, se ot­taa ai­heen­sa – nat­sit ja juu­ta­lai­set – poh­jim­mil­taan to­des­ta. Hul­lut­te­lun kes­kellä on pa­ri kol­me pysäyttävää koh­taa. Kun juu­ta­lai­sia pe­las­te­taan suo­raan näyttämöltä pel­leik­si naa­mioi­tu­nei­na nat­siup­see­rit nau­ra­vat kat­so­mos­sa. Elo­ku­va ta­voit­taa ti­lan­teen ki­peän tun­nel­man. Van­hal­le juu­ta­lais­nai­sel­le val­ko­mas­kis­sa ti­lan­ne on liian kau­hea. Hän ”jää­tyy” ah­dis­tu­nee­na liik­ku­mat­to­mak­si niin, että ko­ko ris­kial­tis hui­jaus uh­kaa pal­jas­tua. Toi­nen va­ka­va täh­ti­het­ki on Brons­kin teat­te­rin ri­vinäyt­te­lijän Hit­le­rin up­see­rien har­haut­ta­mi­sek­si teat­te­rin käytävällä esittämä Shy­loc­kin mo­no­lo­gi Ve­net­sian kaup­piaas­ta: ”­Jos mi­nua pistät­te, enkö minä vuo­da ver­ta…?”
Nau­rua käy­tetään asee­na en­nak­ko­luu­lo­ja vas­taan: ”Il­man juu­ta­lai­sia, mus­ta­lai­sia ja ho­mo­ja ei teat­te­ria oli­si edes ole­mas­sa!” Myön­nettäköön, että An­na Brons­kin pu­ki­ja­na toi­mi­va Sas­ha Kins­ki (Ja­mes Haa­ke) on pa­him­man­laa­tui­nen kli­see teat­te­ri­ho­mo­na. Mut­ta tämä liioit­te­lu so­pii Brook­sin ja John­so­nin tyy­li­la­jiin. Sas­ha ei sit­tenkään jää ka­ri­ka­tyy­rik­si, vaan saa huo­mio­ta sy­ventä­vissä koh­tauk­sis­sa, jois­sa nat­si­vai­no­jen mie­lettö­myys kir­kas­tuu koo­mi­sek­si kääntä­mi­sen kaut­ta. Ulos il­lan­viet­toon läh­tiessään Sas­ha pu­kee nat­sien ho­moil­le va­raa­man pin­kin kan­gas­kol­mion tak­kiin­sa. Läh­tiessään hän sa­noo il­ki­ku­ri­ses­ti An­nal­le: ”­Mi­nul­la on ta­paa­mi­nen toi­sen kol­mion kans­sa”.
”Us­kon, että kai­kil­la ih­mi­sillä on sa­to­ja eri­lai­sia ih­mi­siä nah­kan­sa sisällä. Kir­joit­ta­jan tai­to on suo­raan yh­tey­dessä hä­nen ky­kyynsä an­taa niil­le eri ni­met, iden­ti­tee­tit, per­soo­nat ja saa­da heidät toi­mi­maan yh­dessä mui­den hah­mo­jen kans­sa, jot­ka hä­nen sisällään asus­ta­vat. Sik­si minä pidän Ten­nes­see Wil­liam­sin näy­tel­mistä niin pal­jon. Hän osaa sen niin hy­vin.” – Mel Brooks
José Fer­rer (Cy­ra­no – mie­kan mes­ta­ri, Cai­nen ka­pi­na, Fe­do­ra, Kesäyön sek­si­ko­me­dia) tuo per­soo­nal­li­sel­la ole­muk­sel­laan ja ää­nellään pai­noa jo­viaa­lin kon­nan roo­liin. Mel Brook­sin muun­tau­tu­mis­ky­kyä ja teat­te­rin tai­kaa voi ihas­tel­la siinä, mi­ten Brook­sis­ta pelkällä te­ko­par­ral­la saa­daan il­met­ty fer­rermäi­nen Si­lets­ki.
B­rook­sin tuot­ta­mas­ta John­so­nin oh­jauk­ses­ta ei tul­lut ny­ky-Hol­lywoo­din tur­ha­ket­ta, tar­pee­ton­ta, var­man pääl­le teh­tyä uu­sin­ta­fil­ma­ti­soin­tia. Se kun­nioit­taa Lu­bitsc­hin esi­ku­vaa, mut­ta löytää myös oman näkö­kul­man ja vi­ri­tyk­sen. Ol­la­ko vai eikö ol­la saa teat­te­ri­lei­kistään ja ku­lis­si­mai­suu­des­taan ko­ko ta­ri­naa kan­ta­van tee­man, jo­ka sa­mal­la ko­ros­taa, tus­kin sat­tu­man­va­rai­ses­ti, nat­sies­te­tii­kan mah­ti­pon­tis­ta ku­lis­si­mai­suut­ta. Fil­mi on puit­teil­taan ja sisällöltään on­nis­tu­neim­pia elo­ku­via, missä Mel Brook­sin omin­ta­keis­ta ko­miik­kaa voi nähdä kaik­kein par­haim­mil­laan.

Kuva

Ekstroina levyllä on vain kahden muun Futuren nyt julkaiseman Brooks-elokuvan trailerit sekä muutamia stillkuvia ja julisteita. Kuvan laatu on hyvä, parempi kuin Foxin vuoden 2006 amerikkalaislevyssä.

Ääni

”Pidän ihmisistä, joilla on isot lahjat ja pienet neuroosit – semmoista yhdistelmää ei aina ole helppo löytää. Olen havainnut, että jos neuroosi on liian iso, se pienentää lahjakkuutta ja pitää tehdä liian kova työ saadakseen sen esille. Varaan itselleni oikeuden olla ainoa psykopaatti kuvauspaikalla. Yritän myös ympäröidä itseni ihmisillä, joita rakastan – tehdä kuvauksiin eräänlainen perhe. Niinpä minulla on taipumus käyttää usein samoja ihmisiä elokuvissani.” – Mel Brooks

Ekstrat

Kaikki lainaukset Playboyn haastattelusta 2/1975, haastattelijana Brad Darrach. (HB)
25/10/2011

Tekijät

Ohjaaja: Alan Johnson
Pääosissa: Mel Brooks Anne Bancroft Jose Ferrer Tim Matheson Charles Durning
Tarina: Thomas Meehan Johnny Graham (vuoden 1942 Edwin Justus Mayerin käsikirjoituksesta, joka perustuu Melchior Lengyelin ja Ernst Lubitschin tarinaan)
Kuvaus: Gerald Hirschfeld
Musiikki: John Morris

Traileri

Tämä video on ehkä jo poistettu YouTube:sta. Kokeile kuitenkin?

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2020 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy