E­tu­kan­nen krii­tik­ko­lai­nauk­sen mu­kaan ta­ma on pa­ras sar­ja­mur­haa­ja-kau­hue­lo­ku­va sit­ten Da­vid Finc­he­rin Seit­semän. Eli eipä ole puh­das­ta vettä vir­ran­nut kym­me­neen vuo­teen, sillä Seit­semän pu­reu­tui kat­so­jan ta­jun­taan tyy­likkään kieräs­ti, kun Waz saa yskäh­te­lemään, eikä niinkään kai­ken­lais­ten sil­po­mis­ten ta­kia, vaan tyy­li­ta­jut­to­man kä­si­kir­joi­tuk­sen ta­kia.

E­lo­ku­van idea pe­rus­tuu tie­teel­li­seen teo­ree­maan, jon­ka mu­kaan luon­nos­sa ei esiin­ny san­ka­ruut­ta, vaan gee­nien ha­lu säi­lyä mää­rittää mo­raa­liin. Näin ol­len tiu­kan pai­kan tul­len ei äi­ti uh­rau­du lap­sen­sa hyväk­si saa­ti puo­li­so ra­kas­tet­tun­sa edestä.

Jos jo­tain myön­teistä ha­luaa ha­kea, niin sen, että oh­jaa­ja ai­na­kin yrittää välttää kli­seitä. Se ei kui­ten­kaan juu­ri­kaan au­ta, kun en­sik­si kat­so­jan val­taa epäus­ko ja sen jäl­keen lop­put­vis­ti me­nee yli. Sitä pait­si tätä kei­noa on ko­keil­tu kir­jal­li­suu­des­sa jo aiem­min. It­se asias­sa Pier­re Boul­len Api­noi­den pla­nee­tas­sa oli vas­taa­va rat­kai­su, jol­la pan­tiin lu­ki­ja mit­taa­maan omaa su­vait­se­vai­suut­taan. Nyt tämä rat­kai­su ei ikävä kyllä toi­mi.