En tiedä us­kal­taa­ko Ari Ma­ti­kai­sen do­ku­ment­ti­fil­miä Jor­ma Kää­riäi­sestä ja Agents-yh­tyeestä suo­si­tel­la ke­nel­lekään. It­se jou­duin kä­ve­lemään elo­ku­va­teat­te­ris­ta suo­raan kaup­paan os­ta­maan elämä­ni en­simmäi­sen Kää­riäis-le­vyn. An­noin pe­rik­si ja luo­vuin sur­ku­hu­pai­ses­ta ta­ker­tu­mi­ses­ta muis­toi­hin hai­pu­neen nuo­ruu­den vii­mei­siin vet­ty­nei­siin ol­jen­kor­siin. Jor­ma Kää­riäi­nen te­ki mi­nus­ta ker­ral­la kes­ki-ikäi­sen.

Ma­ti­kai­sen fil­mi ku­vaa so­lis­tia ja yh­tyettä tois­tai­sek­si vii­mei­sellä kier­tueel­laan. Nyt­tem­min Jor­ma Kää­riäi­nen keik­kai­lee omal­la yh­tyeellään ja To­pi Sor­sa­kos­ki on pa­lan­nut Agent­sin vo­ka­lis­tik­si. Kää­riäi­nen oli kol­mas lau­la­ja Agent­sis­sa Rau­li ”­Bad­ding” So­mer­joen ja Sor­sa­kos­ken jäl­keen.

Yh­den täh­den ho­tel­li piirtää lau­la­jas­ta in­tii­min, per­soo­nal­li­sen ja ko­ros­te­le­mat­to­man ku­van. Aluk­si tun­tuu, että keik­ka­muu­si­kon ar­ki yk­sinäi­si­ne ho­tel­li­huo­nei­neen ja lo­put­to­min tien­var­sinä­ky­min on kat­so­jal­le­kin puu­dut­ta­vaa.

Sil­missä vi­listävät toi­nen tois­taan maut­to­mam­min si­sus­te­tut tans­si­sa­lit sur­kei­ne esiin­ty­mis­la­voi­neen. Yleisö on hu­ma­las­sa, ku­ka enemmän tai vä­hemmän. Ni­mi­kir­joi­tus­ten pyytä­jiä ja selkään ta­put­te­li­joi­ta riittää.

Kun räi­keänvä­ristä muo­vi­telt­taa re­pii tuu­li ja sa­teen ro­pi­na ja Kää­riäi­nen lau­laa Päivänsä­dettä ja men­ninkäistä yk­sin ki­ta­ran kans­sa va­ka­va­na tuu­li- ja märkä­pu­vuis­saan is­tu­val­le yleisöl­le, al­kaa elo­ku­vas­ta kuin var­kain avau­tua suu­rem­pi ku­va, kur­kis­tus suo­ma­lai­seen sie­lun­mai­se­maan. Ja sii­hen, mikä pa­nee Jor­ma Kää­riäi­sen ti­kittämään.

Eihän Suo­men pi­meitä los­ka­tal­via ja äk­ki­pi­ka­ke­siä jak­sai­si um­pi­hul­lu it­sensä ki­dut­ta­ja­kaan il­man edes pientä lau­lua sydä­messään.

Ku­van siir­ryt­tyä Ame­rik­kaan ja Memp­hi­siin Kää­riäi­nen liik­kuu soi­tin­kau­pois­sa ja El­vik­sen ja­lanjäl­jillä mai­rea­na kuin pik­ku­ves­se­li kark­ki­teh­taal­la. Täyt­ty­mys­kin on ai­van huu­lil­la: Kää­riäi­sel­le on lu­vat­tu ää­ni­tys­ses­sio le­gen­daa­ris­ten stu­dio­muu­si­koi­den Ja­mes Bur­to­nin ja Ste­ve Crop­pe­rin kans­sa.

Suu­ren maail­man mei­nin­gin ujo ihai­lu on Kää­riäi­sessä aseis­ta­rii­su­vaa, sillä se yh­dis­tyy luon­te­vas­ti sii­hen it­se­tun­toon ja osaa­mi­seen, jol­la lau­la­ja ko­kee ame­rik­ka­lai­set mes­ta­ri­muu­si­kot vir­ka­vel­jik­seen ja ver­tai­sik­seen.

Rans­ka­lai­sen chan­so­nin tulk­ki Jac­ques Brel ker­toi ok­sen­ta­van­sa ai­na en­nen kon­sert­tia. Myös Kää­riäi­nen pal­jas­taa jän­nittävänsä jo­kais­ta esiin­ty­mistä. Hän ker­too ka­me­ral­la myös avoi­mes­ti pe­lois­taan. Siitä, kuin­ka hä­nen pai­na­jai­sen­sa la­val­la on, että jo­ku nau­rai­si hä­nel­le, il­keää nau­rua, ja hän me­nettäi­si kont­rol­lin.

Mut­ta ku­kaan ei nau­ra Jor­ma Kää­riäi­sel­le. Ei hä­nen pu­li­son­geil­leen eikä hä­nen kim­meltä­vil­le pai­doil­leen. Tai niil­le buut­seil­le, jot­ka ki­ta­ris­ti Esa Pul­liai­nen käs­ki hä­nen os­taa eh­to­na Agent­sin so­lis­ti­pes­til­le.

Sekään, että Kää­riäi­nen esiin­tyi vuo­sia Fred­die Fal­co­ni­na, El­vis-i­mi­taat­to­ri­na, ei nau­ra­ta enää sen jäl­keen, kun kat­so­ja on it­se ereh­ty­nyt luu­le­maan van­has­sa tv-pätkässä not­ku­vaa ”El­vistä” oi­keak­si El­vik­sek­si. Ja ku­ka­pa tai­tei­li­ja oli­si kos­kaan edis­ty­nyt muu­ten kuin par­hai­ta mat­ki­mal­la?

Yh­den täh­den ho­tel­li an­sait­see elo­ku­va­na mon­ta täh­teä hy­vistä het­kistä ja siitä ai­tou­des­ta, jon­ka se Kää­riäi­sestä ta­voit­taa tämän ker­toes­sa jo edes­men­neestä lap­suu­de­nystävästä. Tai siitä het­kestä, kun mies huo­ma­si ole­van­sa oi­keal­la alal­la kuu­lo­vam­mai­sen pik­ku­tytön pitäessä tois­ta kättä lau­la­jan kau­lal­la ja tois­ta ki­ta­ran kan­nel­la. Ja se tyttö hy­myi­li.

E­lo­ku­van mo­nis­ta lau­luis­ta vai­kut­ta­vin on lop­pu­puo­len Jim­my Web­bin Mä elän vielä­kin, jo­ka kerää edellä näh­dystä ja kuul­lus­ta sekä tii­vis­tyvästä ku­va­ker­ron­nas­ta ti­man­tik­si ki­tey­tyvää voi­maa.

Kää­riäi­sen On­nen­lant­ti-cd:n muo­vi­pus­siin kääräis­syt kesä­kas­sa ei ol­lut kiin­nos­tu­nut kat­so­mis­ko­ke­muk­ses­ta­ni. Hä­nel­le olin vain yk­si elämän ris­tiaal­lo­kos­sa il­man plus­sa­kort­tia tem­poi­le­va esielä­keläi­nen. Mut­ta kas­sa­tyttö ei tien­nyt, että 9,95 eu­rol­la olin lu­nas­ta­nut pää­sy­li­pun pa­ra­tii­siin.

Ko­to­na pis­tin en­simmäi­senä soi­maan Un­til It’s Ti­me For You To Go’n. Ar­vaan, että Kää­riäi­nen on va­lin­nut sen El­vik­sen ver­sion ta­kia. Sil­ti se on mi­nul­le ai­na Buf­fy Sain­te-Ma­rien lau­lu, sä­vel ja sa­nat. (HB)