Jos jo­ku ih­met­te­lee, kuin­ka bri­tit pys­tyivät 1960-lu­vul­la haas­ta­maan Hol­lywoo­din bond­tuo­tan­noil­laan, vas­taus on pe­rin­teen vah­vuu­des­sa. Mic­hael Powell ja kump­pa­nit pys­tyivät so­dan ku­ri­muk­ses­sa­kin luo­maan ai­ka­naan pe­rin näyttävän fan­ta­sia­seik­kai­lun, sillä es­ka­pis­mil­le oli ko­va ti­laus.

Bag­da­din va­ras tai suu­rin piir­tein sa­moi­hin Tu­han­nen ja yh­den yön ta­ri­noi­hin pe­rus­tu­vat seik­kai­lut on fil­mat­tu en­nen ja jäl­keen, mut­ta tämä ve­toaa kat­so­jaan poi­ka­mai­sel­la asen­teel­laan, vah­voil­la näyt­te­lijä­suo­ri­tuk­sil­laan ja nyt­tem­min van­hen­tu­nei­na­kin viehättä­villä te­hos­teil­laan. Kol­me Os­ca­ria tu­li, mut­ta yh­den lisää oli­si voi­nut an­taa suur­vi­sii­ri Ja­fa­ri­na sä­hi­seväl­le Con­rad Veid­til­le. Hän edus­ti idästä saa­pu­vaa pa­haa, ja kuin sat­tu­moi­sin hä­nen viik­sensä ovat kuin pei­li­ku­va Hit­le­rin tur­pavär­kistä.