Doug­las Adam­sin maail­man­kuu­luun ra­dio­kuun­nel­maan, ja sitä seu­ran­nei­siin kir­joi­hin, pe­rus­tu­va tie­teis­ko­me­dia vääntää ai­vo­so­lut mut­kal­le ja esit­te­lee ki­ma­ran hil­peitä sat­tu­muk­sia ja elämän­vii­sauk­sia ympä­ri ga­lak­sia kir­mail­les­saan. Ta­pah­tu­mien kes­kiössä on ta­vis Art­hur Dent (Mar­tin Free­man), jos­ta tu­lee het­kessä vii­mei­nen elävä ih­mi­nen (tai ai­na­kin mies) kun maa­pal­lo räjäy­tetään in­ter­ga­lak­ti­sen ohi­tus­tien tieltä.

Val­loit­ta­van vi­no­kat­sei­nen sci­fi-ee­pos haus­kuut­taa oi­val­luk­sil­laan, mut­ta elo­ku­va­na mean­de­roi siinä mää­rin kii­reettömäs­ti, että äyskäröin­ti al­kaa lo­pul­ta uu­vut­taa. Pak­ko­han tämä on nähdä, mut­ta ru­si­nat pul­las­sa tun­tu­vat lo­pul­ta jäävän vähäi­sik­si. Ne vähät ru­si­nat ovat kui­ten­kin ma­kei­ta: elämän tar­koi­tus, ma­sen­tu­nut ro­bot­ti ja tu­si­nan ver­ran mui­ta il­ki­ku­ri­sen pos­ke­ton­ta ai­voi­tus­ta kuu­lu­vat kaik­ki po­pu­laa­ri­kult­tuu­rin kul­ma­ki­viin.