M. Night Shya­ma­la­nin uu­sin ai­vopäh­kinä ot­taa kes­kiöön ryhmän vii­ka­te­hem­mo­ja, joi­den tehtävä on suos­tu­tel­la tun­te­mat­to­mat mök­kiläi­set uh­raa­man yh­den kes­kuu­des­taan tai maa­pal­lo tu­hou­tuu. Näin sa­la­liit­to­teo­rioi­den ja hu­ru­seu­ro­jen kul­ta-a­jal­la tämä­kin ta­ri­na tun­tuu ajan­koh­tai­sel­ta juu­pas-eipäs-ar­vuut­te­lul­ta, mut­ta muo­vi­nen pols­kut­te­lual­las lässähtää vä­hi­tel­len.

E­lo­ku­va­na tämä ei lo­pul­ta ole sen enempää jän­nittävä kuin oi­val­ta­va­kaan. Saa­pu­vat mörkö­mie­het ovat pe­lot­ta­via en­simmäi­sen pa­rin mi­nuu­tin ajan, mut­ta sen jäl­keen ky­se tun­tuu ole­van vain siitä unoh­ti­vat­ko nämä ot­taa lääk­keensä vai eivät. Mys­tee­rin avaa­mi­sen suh­teen elo­ku­va ei ete­ne lain­kaan, jo­ten fii­lis on kuin tyhjää perä­moot­to­ria ny­kiessä: ki­pinää ehkä lentää, mut­ta tan­kis­sa ei ole löpöä ni­mek­sikään. Tämä oli­si voi­nut ol­la na­pak­ka kom­men­taa­ri net­ti­foo­ru­mei­den kai­ku­kam­miois­ta ja it­se it­seään ruok­ki­vis­ta trol­laus­myl­lyistä, mut­ta mitä vielä.

E­lo­ku­va pe­rus­tuu Paul G. Tremb­lay ro­maa­niin "T­he Ca­bin at the End of the World" (2018).