Ken­neth Bra­nagh on oh­jaa­ja-näyt­te­lijänä sen sor­tin lu­sik­ka­haa­ruk­ka­mies, että mo­lem­mat tehtävät kär­sivät.

Idän pi­ka­ju­nan ar­vioi­tus me­nee tähän sa­maan jat­ku­moon. Uu­sin­ta­fil­ma­ti­soin­ti ei saa­nut en­si-il­tan­sa ai­kaan kum­moi­sia ar­vioi­ta, eikä asia mik­sikään muut­tu­nut le­vyl­le pääs­tyäm­me.

Ta­ri­na on kat­so­jil­le hy­vin tut­tu. Sa­man­ni­mi­nen ro­maa­ni (1934, suo­mek­si 1937) ot­ti vai­kut­tei­ta kuu­lui­sas­ta Char­les Lind­berg­hin lap­sen kid­nap­pauk­ses­ta. Se on kuu­lui­sam­pi mur­ha­mam­man tuo­tan­nos­sa kuin Kym­me­nen pientä nee­ke­rin­poi­kaa (1939, suo­mek­si 1940). Mo­lem­mat on fil­mat­tu useas­ti.

Muu­ta jän­ni­tettä ei mur­ha­mys­tee­ril­le voi luo­da kuin sen, että kat­so­ja kes­kit­tyy miet­timään, kuin­ka tällä ker­taa tie­tyt juo­nenkään­teet ker­ro­taan. Dra­ma­tur­gias­sa ei ole mitään uut­ta ja ih­meel­listä.

Si­vuo­sa­kaar­ti on ni­mekäs ja hoi­taa tehtävänsä am­mat­ti­tai­toi­ses­ti. Ikä­vintä on kui­ten­kin se, että Her­cu­le Poi­rot’n roo­li su­juu Bra­nag­hil­ta kom­pas­tel­len. Jos ver­tai­lu­koh­dak­si ot­taa Pe­ter Us­ti­no­vin tai Da­vid Suc­het'n, tun­nel­ma ei vain ole oi­kea. Bra­nag­hin rat­kai­su on viedä mes­ta­riet­sivää puo­li­nai­sen ka­ri­ka­tyy­rin tiel­le. Tästä Poi­rot’s­ta tu­lee mie­leen yli­ko­mi­sa­rio Jac­ques Clou­seau tai Frank Dre­bin, mut­ta niin, et­tei kat­so­ja voi ol­la var­ma, on­ko tämä draa­maa vai ko­me­diaa.