K­var­tet­ti al­kaa lu­paa­vis­ta lähtö­koh­dis­ta. Brit­tien hie­noin näyt­te­lijä­kaar­ti on koot­tu Beec­ham Hou­seen ot­ta­maan mit­taa kaik­kien esiin­ty­vien tai­tei­li­joi­den koh­ta­los­ta, kun ku­kaan ei enää oi­kein ihai­le, jo­ku muis­taa ja lop­pu häämöttää.

K­las­sis­ta mu­siik­kia ja oop­pe­raa esittä­vien lau­la­jien ja soit­ta­jien van­hain­ko­dis­sa al­kaa ku­his­ta, kun ai­koi­naan maa­gi­siin tu­lok­siin yltä­nyt oop­pe­rak­var­tet­ti on kool­la sa­mas­sa hoi­to­ko­dis­sa. Vii­mei­nen saa­pu­ja Jean Hor­ton (Mag­gie Smith) pitää saa­da hou­ku­tel­tua näyttävään co­me­back-e­siin­ty­mi­seen, mut­ta tu­li­ja on vas­ta­ha­koi­nen.

Hie­not näyt­te­lijät ja mai­nio dia­lo­gi ei pois­ta sitä har­mia, että elo­ku­van kä­si­kir­joi­tus pomp­pii pa­has­ti. Kai­ken lisäk­si yli kah­dek­san­kym­men­vuo­tiai­den de­men­tik­ko­jen elämää esi­tellään mil­tei vaa­lean­pu­nai­sin vä­rein. Eipä ole juu­ri kär­si­mystä, ma­kuu­haa­vois­ta ei kär­sitä, eikä pis­sa-as­tioi­ta vis­ko­ta. Suo­li pe­laa, ja hor­mo­nit hyrräävät. Alan asian­tun­ti­ja oli to­sin voi­nut an­taa te­kijöil­le hyvän neu­von. Mistä tietää, että van­ha ih­mi­nen al­kaa de­men­toi­tua? Se al­kaa siitä, että lääkä­ri määrää viag­raa, pyynnöstä. Kuu­lin tämän elo­ku­vaa kat­soes­sa­ni. Ei au­ta kuin us­koa. Ih­mi­nen pa­laa tär­keimpään eli fi­lo­so­fit ovat tur­haan poh­ti­neet elämän tar­koi­tus­ta. Ko­ti­hoi­don asian­tun­ti­jat tietävät pa­rem­min.

E­lo­ku­va käy kui­ten­kin osoi­tuk­se­na kor­keas­ta brit­tiläi­sestä draa­ma/­ko­me­dia-pe­rin­tees­ta. Ai­van vii­mei­nen, rea­lis­min si­laus, kui­ten­kin puut­tuu.