Yli 10 300 arvostelua
Uusia arvosteluita lähes päivittäin
DVD

Time

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Tekniset tiedot

Formaatti: DVD
 
Vuosi: 2015Kesto: 107 minuuttia
Julkaisija: SF FilmKuva:
Anamorfinen 2.35*
Ääniraita: Dolby Digital 5.1
 
Ikäraja:
(16)
Kielletty alle 16-vuotiailta. Ohjelman saa luovuttaa vain 16 vuotta täyttäneelle.
  EAN: 7333018003712

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle ellei toisin mainita.

Genre

Elokuva

”W­hat hap­pens to You does not co­me by ac­ci­dent”.

”W­hat hap­pens to You does not co­me by ac­ci­dent”.
Jos Jack War­ner to­del­li­suu­des­sa sa­noi näin Ja­mes Dea­nil­le (Da­ne De­haan), siitä ai­na­kin ote­taan kaik­ki ir­ti elo­ku­vas­sa Ti­me. Dea­nin traa­gi­seen koh­ta­loon vii­ta­taan myö­hem­min­kin, kun hän leik­kii leik­kiau­tol­la lap­suu­den­ko­dis­saan. Pi­hal­le on unoh­tu­nut mä­kiau­to, jon­ka kyl­keen on kir­joi­tet­tu Hell Dri­ver’s Club.
On suo­ras­taan ih­me, kuin­ka har­vas­ta hyvästä va­lo­ku­vaa­jas­ta on tul­lut hyvä oh­jaa­ja tai elo­ku­vaa­ja. Staat­ti­nen, van­git­tu het­ki voi liik­kua enemmän kuin sel­lu­loi­di­nau­ha tai bit­tien vi­li­sevä vir­ta. Sa­maan ta­paan kir­ja on usein elo­ku­vaa eläväm­pi. Ih­mi­sen ai­vois­sa ja mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa ei ole tuo­tan­to­pa­nos­ten ai­heut­ta­mia ra­jo­ja.
S­tan­ley Kub­rick on ehkäpä kuu­lui­sin kah­den uran mies. Toi­nen, tuo­reem­pi ta­paus, on hol­lan­ti­lai­nen An­ton Cor­bijn. Hä­nel­le Ti­me on kuin luo­tu, sillä sen ta­ri­na ra­ken­tuu va­lo­ku­vaa­ja Den­nis Stoc­kin (Ro­bert Pat­tin­son uran­sa par­haas­sa roo­lis­sa) kuu­lui­saan neljän si­vun ku­vaes­see­hen Ti­me-leh­dessä vuon­na 1955.
Hyväl­le va­lo­ku­vaa­jal­le, mut­ta myös elo­ku­vaa­jal­le, oh­jaa­jal­le ja näyt­te­lijäl­le on tär­keää, että hän pys­tyy luo­maan oi­kean tun­nel­man oi­keaan paik­kaan. Kun ajat­te­lee, mi­ten tek­ni­ses­ti luon­no­ton­ta tilk­kutäk­kiä elo­ku­vao­tos­ten teh­tai­lu on, vain suu­ret ky­vyt pärjäävät. Ja­mes Dean osa­si tämän.
Kun Ti­me-e­lo­ku­van koh­dal­la käyttää sa­naa kak­sois­va­lo­tus, se ei ole mikään kli­see. Kä­si­kir­joi­tus on ra­ken­net­tu to­del­lis­ten va­lo­ku­vien poh­jal­le. Tämä on niin te­ho­kas­ta, että ai­ka mo­ni kat­so­jis­ta al­kaa ha­mu­ta tab­let­tia nähdäk­seen al­ku­peräi­set Ti­me-o­tok­set. Kan­nat­taa hie­man malt­taa, sillä ne nähdään lop­pu­teks­teissä. Tämä on myön­tei­nen spoi­le­ri.
En­nak­koon aja­tel­tu­na ja teo­rias­sa tehtävä on li­ki mah­do­ton. Dea­nin ha­bi­tus on is­kos­tu­nut mie­leem­me niin vah­vas­ti, jo­ten Da­ne De­haa­nin puo­les­ta en ai­na­kaan minä oli­si lyö­nyt ve­toa sent­tiäkään. Mie­hen ni­mi­kin on sel­lai­nen, että ovat­ko van­hem­mat kek­si­neet sen te­ho­se­koit­tim­ses­sa. Mitä sit­ten ta­pah­tui? Hän on­nis­tui.
Oi­val­li­sek­si työ­ka­luk­si osoit­tau­tui­vat Dean si­vii­lissä käyttämät silmä­la­sit, joil­la saa­tiin etään­ny­tet­tyä va­ha­kam­mioe­fek­tiä.
Dean — ja tässä De­haan – ve­to­si ai­ka­lai­siin luon­nol­li­sel­la herk­kyy­dellään, jo­ka yh­dis­tyi ha­luun mur­taa ra­jo­ja ja tot­tu­muk­sia. Kau­niin kuo­ren al­la ly­my­si synk­kiä tun­tei­ta. Il­man lap­sen­mie­li­syyttä täl­lai­nen ko­va herk­kyys oli­si vain nau­ret­ta­vaa.
De­haa­nin kun­niak­si on sa­not­ta­va, että hä­nen roo­li­työnsä an­sios­ta huo­maa, kuin­ka mo­nel­la ih­mi­sellä on ri­paus dea­nia olo­muo­dos­saan. Ni­miä tu­lee mie­leen kuin sol­ke­naan: Mar­tin Sheen, Leo­nar­do Di­Cap­rio, Brad Pitt, Ale­xan­der Skarsgård.
Hu­vit­ta­vin­ta lie­nee se, että jo­pa omat homp­pe­lit tv-e­siin­tyjäm­me käyvät mie­lessä, vaik­ka elo­ku­vas­sa ei Dea­nin sek­suaa­li­siin miel­ty­myk­siin vii­ta­ta oi­keas­taan lain­kaan.
Jo­ka ta­pauk­ses­sa edellä mai­nit­tu­ja yh­distää viat­to­muus ja lap­se­no­mai­suus.
Sa­maan ta­paan ko­van rockbän­din lau­lu­so­lis­til­la pitää ol­la ri­paus ro­man­tiik­kaa ää­nessään, jos­ta hyvänä esi­merk­kinä on ruot­sa­lai­nen Hel­la­cop­ters. Miel­leyh­tymä ei edes me­ne kau­kaa hae­tuk­si, sillä oh­jaa­ja Corb­jin tun­tee rock­mu­sii­kin his­to­riaa aloi­tet­tuaan ku­va­ta NME-leh­del­le jo 1979. Hän kai­ken lisäk­si syn­tyi puo­li vuot­ta en­nen kuin Dean kuo­li Porsc­he Spi­de­rin­sa ra­tis­sa vuon­na 1955 eli sa­ma­na vuon­na, mistä elo­ku­va ker­too.
Pa­la­tak­se­ni vielä kuu­lui­siin Ti­me-ku­viin: ne ta­voit­ti­vat har­vi­nai­sen tiu­kas­ti ve­den­ja­ka­jan, jol­la län­si­mai­nen kult­tuu­ri juu­ri New Yor­kis­sa oli ot­ta­mas­sa as­ke­lia. Be­bo­pin ja Char­lie Par­ke­rin jäl­kei­nen jazz oli läh­temässä uu­teen nou­suun en­simmäi­sen nuo­ri­so­kult­tuu­rin il­men­tymänä, mut­ta se ei suin­kaan ol­lut vielä kos­ke­nut Bleec­ker St­ree­tin klu­beil­la pi­ristä­viä pop­si­via beat­nic­kejä sa­maan ta­paan kuin In­dia­nan fark­ku­haa­la­ri­sia tei­nejä. Näi­den ku­vien jäl­keen rock ’n’ roll le­vi­si kaik­kial­le ja elo­ku­vis­sa al­koi oh­jaa­ja­ve­to stu­dio­työnnön si­jaan.
A­ja­tel­laan­pa esi­mer­kik­si Suo­mea vuo­den 1955 jäl­keen. Mark­ki­noil­le tul­vah­ti so­ta-a­jan pa­pe­ri­pu­lan jäl­keen kaik­ki maail­man­kir­jal­li­suu­den hel­met Sa­po-sar­jas­ta Kel­tai­seen kir­jas­toon. Ta­val­li­sel­la pal­kan­saa­jal­la oli va­raa käydä elo­ku­vis­sa, eikä te­le­vi­sio ol­lut vielä tur­mel­lut ny­kyih­mi­sen ais­te­ja. Ti­me tot­ta to­siaan. Tämä to­teut­taa Jac­ques Ta­tin aja­tel­man siitä, kuin­ka hän yrittää tehdä elo­ku­van, jo­ka al­kaa siitä, kun kat­so­ja pois­tuu teat­te­ris­ta. Ehkäpä Corb­jin on kuul­lut sen jos­sain elo­ku­va­ker­hos­sa 1970-lu­vun alus­sa, kun pe­li ol­tiin jo me­nettämässä.
On sur­ku­hu­pai­saa seu­ra­ta, kuin­ka jo­kin Mag­num-ku­va­toi­mis­to ai­koi­naan loi vä­hintään­kin käyttö­tai­det­ta. Jack War­ne­rin (Ben Kings­ley) käytös an­taa sa­mal­la oraan sil­le, mistä 50 vuot­ta myö­hem­min alet­tiin kär­siä: to­si­te­le­vi­sios­ta, so­me­si­kai­lus­ta, sel­fie-saas­tees­ta, kä­sittämättö­mistä po­liit­ti­sis­ta va­lin­nois­ta ja ylipäätään hä­peämättömän röyh­keästä it­sek­kyy­destä.

Kuva & ääni

Laadukas kuva tavoittaa pehmeyden ja luonnonvaloa ainakin jäljittelevän kuvauksen ansiosta 1950-luvun tuntoa, joka toimii sekä New Yorkin loskassa ja Indianan pelloilla. Tunnelmallinen ääniraita erottelee samalla lämmöllä. Ääniraidan musiikkikappaleet on poikkeuksellisen hyvin valittu. Elokuva alkaa Lightnin’ Hopkinsin klassisella r&b-biisillä ”Wild About You Baby”.

Ekstrat

Ei ekstroja. (PS)
22/03/2016

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2020 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy