Nar­nia-e­lo­ku­vat ovat tun­tu­neet ai­ka­moi­sil­ta pet­ty­myk­siltä. Sinänsä läh­to­koh­ta­kin oli huo­no, sillä eittämättä ang­lo­sak­si­sen las­ten­kir­jal­li­suu­den klas­si­koi­hin kuu­lu­neet seit­semän osaa sai­vat al­kun­sa kaik­kea muu­ta kuin kris­til­li­seltä poh­jal­ta. Ai­na­kin yhtä kym­me­nestä käs­kystä ri­kot­tiin, sillä tyy­pil­li­senä kir­kon­mie­henä C.S. Lewis käyt­ti pu­bi­ko­kouk­sis­sa teks­tejään lu­ke­neen J.R.R. Tol­kie­nin ai­voi­tuk­sia luo­des­saan omaa fan­ta­sia­maail­maan­sa.

Kir­ja­sar­jaa vai­va­si kirk­kous­ko­vai­suu­den imelä ote, mut­ta sen saat­toi pai­naa ai­na ta­ka-a­lal­le. Ih­me kyllä, elo­kiu­va­ver­siois­sa ka­to­li­nen puh­da­sop­pi­suus ei ole saa­nut juu­ri­kaan sym­bo­liik­kaa suu­rem­paa pai­noar­voa, mut­ta sekään ei tun­nu aut­ta­van. Nyt lop­pu­tu­lok­se­na on ai­ka vähäi­sellä ka­ris­mal­la näyt­te­le­vien las­ten pouk­koi­lu pit­kin ai­ko­ja ja kään­teis­maail­mo­ja. Uro­te­ko­jen us­kot­ta­vuus jää pe­rin ky­see­na­lai­sek­si.