Per­se­po­lis on Per­sian van­han pää­kau­pun­gin ni­mi. Näin ni­met­ty ani­maa­tio oli eh­dol­la ani­maa­tio-Os­ca­rin saa­jak­si, mut­ta jäi Rot­ta­touil­len var­joon. Pi­xa­rin mai­nio­ta kok­ki­pa­ro­diaa vä­hek­symättä Per­se­po­lis luul­ta­vas­ti jää elämään pi­demmäk­si ai­kaan, kos­ka sillä on vah­va sa­no­ma.

Mar­ja­ne Sat­ra­pi te­ki omaelämä­ker­ral­li­sen sar­ja­ku­va­ro­maa­nin­sa ker­toak­seen Ira­nin his­to­rian vii­meis­ten vuo­si­kym­me­nien ai­ka­na oman elämän­ta­ri­nan­sa kaut­ta.

Sar­ja­ku­va sai val­tai­san suo­sion var­sin­kin Rans­kas­sa. Maan ä­ly­mystö on hai­kail­lut van­han Per­sian va­paa­mie­listä kor­kea­kult­tuu­ria, jon­ka käytännössä tu­ho­si brit­tien ja CIA:n öl­jy­hi­mos­saan pön­kittämä shaa­hin hir­mu­hal­lin­to. Kun Pan­do­ran li­pas au­ke­ni, men­tiin toi­seen ää­rimmäi­syy­teen, fun­da­men­ta­lis­ti­seen is­la­mi­lai­seen dik­ta­tuu­riin.

Sat­ra­pin su­vul­la on ta­ka­naan lois­ta­va men­nei­syys prins­seistä kom­mu­nis­tei­hin. Vielä mer­kittävämmäk­si nou­see kui­ten­kin se, että län­si­mai­nen ih­mi­nen saa edes silmänräpäyk­sen ajan seu­ra­ta dik­ta­tuu­rin kääntö­puol­ta, ira­ni­lai­sen per­he-elämän lämpöä ja sitä, miltä val­tiol­li­nen so­vi­nis­mi tun­tuu pai­kal­li­sis­ta nai­sis­ta.