Yli 10 800 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Kino

Miesten vuoro

Tekniset tiedot

Formaatti: Kino
 
Vuosi: 2010Kesto: 81 minuuttia
Julkaisija: Nordisk Film 
  
 
Ikäraja:
(S)
Sallittu kaikenikäisille.
VET: A-62927  

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Nordisk Film) ellei toisin mainita.

Elokuva

­Sau­nas­sa kli­seet tii­vis­tyvät to­tuu­dek­si Näin Mies­ten vuo­ron sen en­si-il­las­sa 26.3.2010 toi­sen oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­jan, kok­ko­la­lai­sen Mi­ka Ho­ta­kai­sen, läsnä ol­les­sa elo­ku­va­teat­te­ri Bio Re­xissä.

­Sau­nas­sa kli­seet tii­vis­tyvät to­tuu­dek­si
Näin Mies­ten vuo­ron sen en­si-il­las­sa 26.3.2010 toi­sen oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­jan, kok­ko­la­lai­sen Mi­ka Ho­ta­kai­sen, läsnä ol­les­sa elo­ku­va­teat­te­ri Bio Re­xissä. Sa­mas­sa teat­te­ris­sa Ho­ta­kai­nen oli pie­nenä näh­nyt en­simmäi­sen elo­ku­van­sa, jon­kun Tar­za­nin. Nyt Ho­ta­kai­sel­la oli tu­vantäy­tei­sel­le kok­ko­la­lai­sy­leisöl­le näy­tettävänä toi­sen­lais­ta pal­jas­ta pin­taa, suo­ma­lais­ta mies­kau­neut­ta kar­heim­mil­laan.
Pitkään ja har­taas­ti val­mis­tel­tu Mies­ten vuo­ro on tu­le­vai­suu­den klas­sik­ko niin sisällöltään kuin muo­dol­taan. Se on vii­den täh­den fil­mi sik­si, että siinä on – tämän sau­na­do­ku­men­tin eräitä ka­ve­ruk­sia suo­raan lai­na­tak­se­ni – ”­kaik­ki ta­sa­pai­nos­sa ja kaik­ki hy­vin – kaik­ki ar­vos­sa”.
Joo­nas Berghäl­lin ja Mi­ka Ho­ta­kai­sen oh­jaa­mas­sa ja kä­si­kir­joit­ta­mas­sa elo­ku­vas­sa nä­kyvät usean vuo­den työn tu­lok­set. Ko­ko­nai­suus on vii­sas, har­kit­tu ja ta­sa­pai­noi­nen, ai­kan­sa ot­ta­va, mut­ta myös vi­reä ja yllättävä.
Mil­loin kli­see lak­kaa ole­mas­ta kli­see? Sil­loin, kun se pal­jas­tuu to­tuu­dek­si. Ja niin käy Mies­ten vuo­ros­sa mon­ta ker­taa, sen aja­tuk­sis­sa ja ku­vis­sa.
Sau­naus­ko­muk­siin liit­tyvä tit­te­lien rii­su­mi­nen vaat­tei­den myötä on kli­see, jo­ka osoit­tau­tuu fil­missä­kin paik­kan­sa pitäväk­si. Do­ku­men­tin ih­mi­set ovat oh­jaa­jien ikäi­siä, kol­mi­kymp­pi­siä tai van­hem­pia mie­hiä. Työn­te­kijät, elä­keläi­set, up­see­rit, vam­mai­set ja asun­not­to­mat al­ko­ho­lis­tit ovat ka­me­ran edessä pal­jai­na, sa­mal­la vii­val­la ja yhtä ar­vok­kai­na ja kau­nii­na, riip­pu­mat­ta siitä tree­naa­ko ruu­mis­taan säännöl­li­ses­ti, on­ko lai­ha tai li­ha­va, nuo­ri ja jous­ta­va­li­hak­si­nen vai jo reis­sus­sa ra­pis­tu­nut.
Mies­ten vuo­ro si­joit­taa sau­nois­sa kuul­lut eri­lais­ten, mo­nen­lai­sis­sa elämän­ti­lan­teis­sa kiin­ni ole­vien tai nii­hin kiin­ni jää­nei­den mies­ten ju­tut tiu­kas­ti taus­toi­hin­sa. Mies­ten ker­to­ma, pääa­sias­sa mo­no­lo­git, si­do­taan työhön ja eli­nympä­ristöön pal­jon­pu­hu­vin ja es­teet­ti­sellä silmällä viit­se­liääs­ti som­mi­tel­luin vä­li­ku­vin.
Väl­jem­min, isom­pi­na ku­vi­na, mies­ta­ri­noi­den ri­kas­sisältöi­nen ajat­to­muus rin­nas­tuu suo­ma­lai­seen mai­se­man ja vuo­de­nai­ko­jen kier­toon. Berghäl­lin ja Ho­ta­kai­sen ihol­le tu­le­va ja kat­so­jan lau­teil­le mu­kaan ot­ta­va vä­littö­myys, huo­mioin­ti­ky­ky ja tees­ken­te­lemättö­myys te­kevät Mies­ten vuo­ros­ta re­hel­li­sen, voi­mak­kaas­ti vai­kut­ta­van, mut­ta herkän elo­ku­van – jo­ka to­del­la­kin saa mie­hen­kin kyy­ne­liin, niin kuin mo­net to­dis­ta­ja­lau­sun­not ovat tähän men­nessä jo ker­to­neet.
Oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­jien it­sensä li­koon (!) lait­ta­nut työ yh­dessä Heik­ki Fär­min ja Ja­ni Kum­pu­lai­sen in­tii­min ja maa­lauk­sel­li­sen ku­vauk­sen, Ch­ris­tian Ch­ris­ten­se­nin huo­li­tel­lun ää­ni­maail­man, Jo­nas Boh­li­nin hil­li­tyn, paik­kan­sa tietävän fil­mi­mu­sii­kin ja Ti­mo Pel­to­lan mie­ti­tyn leik­kauk­sen kans­sa muo­toi­le­vat to­del­li­suu­dek­si kut­su­tus­ta ma­te­riaa­lis­ta va­jaas­sa puo­li­tois­ta­tun­ti­ses­sa­kin syväl­le luo­taa­van ja nä­ke­myk­sel­li­sen teok­sen.
Sau­no­mi­nen mies­ten kes­ken muo­dos­taa raa­mit sar­jal­le do­ku­men­taa­ri­sia elo­ku­va­no­vel­le­ja ja hen­kilö­ku­via. Usein mies­ten ju­tuis­sa on traa­gi­nen poh­ja­vi­re, mut­ta mur­hee­seen ei jäädä lil­lu­maan. Oi­val­ta­va huu­mo­ri kuk­kii usein, eten­kin sil­loin, kun koh­da­taan on­gel­ma­ton, neu­roo­seis­ta va­paa suo­ma­lais­ver­sio Her­zo­gin ”G­rizz­ly Ma­nis­ta”, alas­to­mi­na­kin so­ti­laal­lis­ta ja isän­maal­lis­ta ryh­tiä uh­ku­vat mut­ta sym­paat­ti­set ar­mei­jan kan­ta­pei­kot, tai ry­kelmä par­ra­kas­ta se­son­kip­re­ka­riaat­tia jou­lu­sau­nan etei­sessä shop tal­kia solk­kaa­mas­sa. Ai­van mai­nio rin­nas­tus ja leik­kau­soi­val­lus on se ku­val­li­nen jat­ku­mo, jos­sa ko­miik­ka vaih­tuu traa­gi­seen hen­kilöi­den par­to­jen kaut­ta!
Luon­to­ku­vat pu­heen­vuo­ro­jen vä­lillä luo­vat ajan­kier­ron ja maan­tie­teel­lis­ten ää­ripäi­den vas­ta­koh­dis­ta suo­ma­lais­ta­kin pa­kah­dut­ta­vaa ek­so­tiik­kaa: ko­toi­nen kau­neus avau­tuu meil­le usein vas­ta po­kiin ra­jat­tu­na ja esil­le pan­tu­na.
Näkö­kul­ma ase­tel­laan al­ku­teks­tejä edeltävässä epi­lo­gis­sa, jos­sa van­hem­pi avio­pa­ri pe­see tois­ten­sa selkää jo vii­dettä­kym­me­nettä vuot­ta. Ti­lan­ne ko­ros­taa te­kijöi­den ha­lut­to­muut­ta lo­ke­roin­tiin tai mies­ten eristä­mi­seen suu­ren­nus­la­sin al­le eril­leen muus­ta elämästä. Vaik­ka en­simmäistä ku­vaa lu­kuun ot­ta­mat­ta nai­sia ei Mies­ten vuo­ros­sa näykään, he ovat mer­kittäväs­ti läsnä pu­heis­sa, mie­lessä ja ku­van ul­ko­puo­lel­la kump­pa­nei­na, ole­tuk­si­na, edel­ly­tyk­sinä ja syinä, kai­pauk­sen koh­tei­na tai välttämättö­myyk­sinä, niin tyttä­rinä, äi­teinä kuin puo­li­soi­na.
Mies­ten vuo­ros­sa on hui­ma elo­ku­val­li­nen imu. Rau­hal­li­sen alun jäl­keen otok­sis­sa on kou­kut­ta­va eteenpäin­me­non rien­to. Ai­neis­tos­ta on ol­lut mitä va­li­ta ja mi­ten lei­ka­ta, ja te­kijät ovat tien­neet, mi­ten tart­tua het­keen. Do­ku­men­tin teos­sa on­nel­li­sia sat­tu­mia on tus­kin enempää kuin fik­tios­sa­kaan. Mies­ten vuo­ro on tar­kas­ti kä­si­kir­joi­tet­tu elo­ku­va, jon­ka ku­val­li­nen ajat­te­lu osoit­taa, että Berghäll ja Ho­ta­kai­nen on­nis­tui­si­vat myös fik­tion puo­lel­la.
­Pe­nis­mo­no­lo­ge­ja
Va­jaa puo­li­tois­ta­tun­ti­nen elo­ku­va on run­sau­den­sar­vi, jos­ta mai­nit­sen vain muu­ta­man suo­sik­ki­ni. Saa­mea pu­hu­va isäntä­mies ker­too äi­din­kie­lellään eleettömän ja vai­kut­ta­van muis­tel­man isoisästään ja puun­hak­kuus­ta lii­te­rissä. Kos­ket­ta­van ta­ri­nan ope­tus kuul­laan, kun mies as­te­lee ku­vas­ta pois, päin metsä­mai­se­maa. Toi­ses­sa jak­sos­sa ve­ne li­puu val­ko­kan­kaan lai­das­ta lai­taan sa­mal­la, kun kuu­lem­me ka­la­ka­ve­rus­ten hy­ker­ryttävää ju­tus­te­lua. Ka­me­ran kat­seel­la ei ole kii­re min­nekään sil­loin­kaan, kun vel­jek­set kuin il­vek­set nou­se­vat sau­nanjäl­kei­seltä ui­ma­reis­sul­ta hi­taan­lai­ses­ti ran­taan. Kii­re ei ole kat­so­jal­la­kaan pois tämän do­ku­men­tin­te­kijäin mes­ta­rinäyt­teen ää­reltä.
Mut­ta ehkä kaik­kein täy­teläi­sin sau­na­ta­ri­nois­ta on se, jo­ka al­kaa hyytä­vimmällä, ve­ri­simmällä ja se­kopäi­simmällä ju­tul­la van­keu­des­ta Ruot­sis­sa. Syn­key­den al­ho lä­hen­te­lee so­siaa­li­por­noa, jo­ka sil­ti saa vas­ta­koh­dak­seen puh­toi­sen kuu­las­ta ja ter­veen sau­na­pu­nak­kaa iho­pal­jaut­ta. Ku­va­ker­to­mus nou­see­kin ih­meen kaut­ta – ker­to­muk­sen oi­kean ih­meen ja sitä tu­ke­van ka­me­ra­ker­ron­nan ih­meen — voi­maut­ta­vak­si sel­viy­ty­mis­ta­ri­nak­si. Tässä­kin Mies­ten vuo­ro näyttää, mi­ten kli­see – se pe­rin­tei­sin kesä­pi­ha­kei­nu­ku­va, mitä löy­tyy – ko­hot­tau­tuu pe­rimmäi­sek­si to­tuu­dek­si elo­ku­val­lis­ten ele­ment­tien vai­kut­ta­van yh­dis­te­lyn kaut­ta.
Ker­ran jos toi­sen Ho­ta­kai­nen ja Berghäll käyttävät ovia ja ik­ku­noi­ta tuo­mas­sa il­maa elo­ku­van­sa hyvässä mie­lessä sisäänläm­piä­viin ker­to­muk­siin. Ka­me­ra kat­soo au­kois­ta ulospäin, avar­taa aja­tus­ta maail­maa koh­ti ja laa­jem­piin ym­pyröi­hin. En­ti­sen van­gin koh­dal­la tämä ta­pah­tuu siinä koh­das­sa, missä pu­hu­taan si­ni­sestä kah­vi­ku­pis­ta ja per­ho­ses­ta. Oviau­kon ta­kanäyttämöl­le il­mes­tyvä koh­taus elävästä elämästä tietää täsmäl­li­sen paik­kan­sa. Kat­so­jan sisällä värähtää. Toi­ses­sa ta­ri­nas­sa kat­som­me ka­me­ran mu­ka­na ik­ku­nas­ta ulos ih­mis­ten yh­tey­teen, kun ker­to­ja, lap­sen­sa me­nettä­nyt isä sa­noo, et­tei ha­lua ol­la enää yk­sin, kos­ka ko­ke­mus­ten ja­ka­mi­nen hel­pot­taa. Tähän pe­rus­tu­nee­kin myös Mies­ten vuo­ron voi­ma.
Berghäl­lin ja Ho­ta­kai­sen elo­ku­va pur­kaa sitä myyt­tiä, että suo­ma­lai­nen mies oli­si ju­ro, kylmä ja tun­tee­ton, yk­sinäi­syy­teensä era­koi­tu­nut tai il­mai­su­ky­vytön. Sen kli­seen do­ku­ment­ti osoit­taa vääräk­si koh­taus­ten­sa vah­val­la ja laa­jal­la, kir­ja­val­la to­dis­tu­sai­neis­tol­la.
Fär­min ja Kum­pu­lai­sen ku­vaus on omaa luok­kaan­sa. Fil­mi­ka­me­rat on vie­ty kuu­maan sau­naan ja se on kan­nat­ta­nut. Jäl­ki on pai­koin maa­lauk­sel­lis­ta, enkä tar­koi­ta nyt vain luon­to­ku­via, joi­ta kat­soes­sa hauk­koo vä­lillä hen­keä, vaan myös lau­teil­la ta­voi­tet­tua va­lohä­myä ja ih­mis­ten muo­to­ku­via. (Vaik­ka se, että asun­not­to­mat al­ko­ho­lis­tit par­toi­neen muis­tut­ta­vat par­hail­laan 400-vuo­tis­juh­laan­sa viettävän Ca­ra­vag­gion mal­le­ja, voi ol­la pelkkää sat­tu­maa. Mut­ta es­pan­ja­lais­mes­ta­ri kyllä hän­kin tun­ne­tus­ti käyt­ti lai­ta­puo­len kul­ki­joi­ta au­tent­ti­suu­den ta­voit­ta­mi­sek­si teok­sis­saan, ja ai­ka­lais­ten kau­huk­si.) Lau­tei­den ”­tab­leau vi­vant” et­sau­tuu jäl­ki­ku­va­na kat­so­jan mie­leen, kun ka­me­ra toi­si­naan jää vii­pymään bres­son­mai­ses­ti, tai kau­rismä­keläi­sittäin, vaik­ka ih­mi­set ovat jo ase­tel­mas­ta pois­tu­neet. Sau­na­mo­no­lo­gien hen­kilöt ovat usein kuin Moll­ber­gin, Fel­li­nin tai Tar­kovs­kin elo­ku­vis­ta. Useis­sa koh­din tu­lee mie­leen, että mo­ni fik­tion­te­kijä mak­sai­si mitä vain saa­dak­seen fil­mil­le näin ai­to­ja naa­mo­ja.
Kol­me vuot­ta sit­ten, kun en­simmäi­sen ker­ran sau­na­do­ku­men­tis­ta kuu­lin, ku­vit­te­lin ai­hee­na ole­van sau­na­har­ras­ta­jien in­to värkätä per­soo­nal­li­sia sau­na­mal­le­ja. En ar­van­nut, että val­miis­sa elo­ku­vas­sa on­kin ta­voi­tet­tu sau­nan pe­rimmäi­nen ole­mus ja ih­mis­sie­lu. Vai on­ko niin, että Ho­ta­kai­nen ja Berghäll ovat aloit­ta­neet yh­destä tu­lo­kul­mas­ta ja pää­ty­neet toi­seen, huo­mat­tuaan ker­to­mis­ta kiih­keäm­min vaa­ti­van ta­ri­nan? Sitä täy­tyy ky­syä te­kijöiltä seu­raa­vis­sa ko­ti­mai­sen elo­ku­van Jus­si-juh­lien pal­kin­to­jen jaos­sa. Do­ku­men­tit oli­vat pa­ras­ta elo­ku­van­te­koa meillä vuon­na 2009 – pa­rem­paa kuin fik­tio­fil­mit – ja niin tai­taa käydä tänä­kin vuon­na, jos Mies­ten vuo­ron lois­ta­van esi­mer­kin osal­ta voi pää­tellä.
O­li­ko elo­ku­vas­sa mitään huo­mau­tet­ta­vaa? Jäikö jo­kin ”­mo­ney shot”, eli var­si­nai­nen sau­na­koh­taus nä­kemättä? Esi­mer­kik­si siinä, missä mie­het pyyh­keissään odot­te­li­vat kai­vok­ses­sa omaa sau­na­vuo­roaan, mut­ta ku­vis­sa ei sii­hen var­si­nai­seen asiaan, muis­taak­se­ni, sit­ten pääs­tykään?
E­ri­koi­set sau­na­rat­kai­sut, joi­ta fil­missä niitä­kin nähdään, ovat hiu­kan kuin toi­ses­ta elo­ku­vas­ta. Ne toi­mi­vat ke­ven­nyk­sinä, mut­ta kat­so­ja hie­man pet­tyy, kun nii­hin ja nii­den sau­no­jiin ei sen enempää pa­neu­du­ta. Se oli­si ol­lut­kin toi­sen, ja toi­sen­lai­sen, dok­ka­rin ai­he?
Vii­mei­nen huo­mau­tuk­se­ni kos­kee ai­van elo­ku­van lop­pu­mi­nuut­te­ja. Fil­mi hui­pen­tuu sau­na­tut­ta­viem­me uu­del­leen­ta­paa­mi­seen Alek­sis Ki­ven vel­jes­lau­lun ko­ho­tes­sa taus­tal­la. Kai­paa­ko hil­jai­nen, sisällöltään ja il­mai­sul­taan in­tii­mi elo­ku­va näin vah­vaa ja ää­nekästä cres­cen­doa, al­le­vii­vaa­vaa hui­pen­nus­ta The En­dik­si? Kun kuo­ron­joh­ta­ja­kin il­miin­tyy jos­tain lä­hi­ku­vaan, se on vähän kuin sau­nan ovi yhtäk­kiä avat­tai­siin ja sisään as­tui­si sau­no­jil­le ai­van vie­ras pu­ku­mies.
O­man mies­muis­ti­ni mu­kaan mikään do­ku­ment­tie­lo­ku­va ei ole EN­NEN en­si-il­taan­sa saa­nut niin lentävää lähtöä kuin Mies­ten vuo­ro. Mikä­li ar­vos­te­lu­jen täh­ti­tul­va ja kat­so­jien lämpöi­set reak­tiot ka­na­voi­tu­vat vielä yleisök­si teat­te­rei­hin, Mies­ten vuo­ro saat­taa tehdä his­to­riaa ja ko­ros­taa do­ku­ment­tie­lo­ku­van ar­vos­tus­ta suu­ren yleisön sil­missä.
Se oli­si enemmän kuin pai­kal­laan ai­ka­na, jol­loin jo­pa elo­ku­vis­ta laa­tu­leh­tiin kir­joit­ta­vat ar­vos­te­li­jat nä­kevät va­lit­ta­mi­sen ai­het­ta siinä, että do­ku­ment­te­ja esi­tetään muual­la­kin kuin fes­ti­vaa­leil­la ja te­le­vi­sios­sa! Elo­ku­va­his­to­rian pe­rus­tan luo­nut do­ku­ment­ti kuu­luu­kin pois ge­tois­ta ja al­ku­peräi­sel­le pai­kal­leen, isol­le val­ko­kan­kaal­le. (Mies­ten vuo­roa le­vi­tetään kuu­del­la ko­piol­la etelästä poh­joi­seen. Vii­me vuon­na Jus­si-pal­ki­tun ja eri­no­mai­sen Kan­sa­kun­nan olo­huo­neen ko­piomäärä oli ennä­tysmäi­nen, kah­dek­san kap­pa­let­ta, mut­ta Juk­ka Kärkkäi­sen do­ku­ment­ti oli teh­ty vi­deol­le. Mies­ten vuo­ro on ku­vat­tu fil­mil­le. Kan­sa­kun­nan olo­huo­ne sai teat­te­reis­sa 800 kat­so­ja, Mies­ten vuo­rol­la on jo en­si-il­taan men­nessä ol­lut yli 3000.)
Suo­ma­lai­sen sau­nan his­to­ria ulot­tuu pa­rin­tu­han­nen vuo­den taa. Ai­he on siis ol­lut odot­ta­mas­sa Ka­le­va­lan ajois­ta läh­tien. Sil­ti vas­ta Berghäll ja Ho­ta­kai­nen huo­ma­si­vat tart­tua näin it­sestään selvään ai­hee­seen, jo­ka on suo­ras­taan huu­ta­nut do­ku­men­ta­ris­tien huo­mio­ta. Te­kijöil­le sen Jus­sin lisäk­si myös elo­ku­va-Fin­lan­dia – ja tie­tys­ti Hu­ma­nis­min kä­si! (HB)
05/04/2010

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy