Yli 10 800 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Kino

Sisko tahtoisin jäädä

Elokuva

Wan­na­be Thel­ma ja Loui­se Vii­si­tois­ta­vuo­tiaan Emi­lian – ja esi­koi­soh­jaa­ja Mar­ja Pyykön ko­ko elo­ku­van – pe­las­tus löy­tyy lap­sen pu­hal­ta­mis­ta saip­pua­kup­lis­ta.

Wan­na­be Thel­ma ja Loui­se
Vii­si­tois­ta­vuo­tiaan Emi­lian – ja esi­koi­soh­jaa­ja Mar­ja Pyykön ko­ko elo­ku­van – pe­las­tus löy­tyy lap­sen pu­hal­ta­mis­ta saip­pua­kup­lis­ta. Sillä näinhän se on, että tuu­len kan­nat­te­le­mat kup­lat, tai tämän­ker­tai­sen hel­le­kesän au­rin­ko, ovat ter­veel­li­nen muis­tu­tus mur­hei­den suh­teel­li­suu­des­ta ja pys­tyvät kääntämään ve­lat­kin saa­ta­vik­si.
Sis­ko tah­toi­sin jäädä –e­lo­ku­van hah­mon­sisäi­nen saip­pua­kup­lakään­ne voi­si hy­vin­kin toi­mia, jos jo­kin sitä edeltävä tai seu­raa­va sen kyl­lin hy­vin pe­rus­te­li­si, toi­si sil­le – elämän su­van­non löy­ty­mi­sel­le ris­tiaal­lo­kon jäl­keen – jo­kai­sen fil­mi­ta­ri­nan ja kas­vu­ker­to­muk­sen vaa­ti­maa fik­tion sisäistä us­kot­ta­vuut­ta. Ku­va­tus­sa muo­dos­sa koh­taus uh­kaa jäädä kai­ken kes­kel­le töksähtäväk­si Ju­ma­la ko­nees­ta –yllä­tys­rat­kai­suk­si.
Sis­ko tah­toi­sin jäädä sisältää to­ki hy­viä­kin saip­pua­kup­la­het­kiä. Sil­ti oli­sin toi­vo­nut pa­rem­paa näy­tettävää en­si-il­ta­per­jan­tain täy­del­le kat­so­mol­le oi­kean ikäistä koh­dey­leisöä. Ko­ti­mai­nen, il­mei­sen suo­sit­tu uu­tuus tar­joaa enimmäk­seen ko­rei­ta ku­via ja it­sestään sel­viä keit­tiö­rea­lis­min kli­seitä. To­sin al­ku­teks­ti­jak­so ui­ma­hal­lis­sa on var­sin lu­paa­va. Se imai­see kat­so­jan ta­pah­tu­mien kes­kel­le mu­sii­kin ja ku­van nau­tit­ta­val­la yh­teis­voi­mal­la. Niissä otok­sis­sa vel­lo­va ve­si­kin tun­tuu ta­voit­te­le­van si­vuo­sa-Jus­sia. Vetävä al­ku lu­vat­to­mis­sa hal­li­bi­leissä kat­keaa jo en­simmäi­sen koh­tauk­sen kan­keu­teen ja teennäi­seen rep­li­koin­tiin. Ei tu­le Emi­lias­ta ja Sii­ristä ko­ti­mai­sen tei­ni­fil­min Thel­maa ja Loui­sea, vaik­kei tyttö­jen il­ma­loi­kis­ta yri­tystä puu­tu.
Fil­mi näyttää, mi­ten per­he­tyttö Emi­lias­ta kas­vaa vil­lin ja pa­ha­ta­pai­sen Sii­rin kal­tai­nen on­gel­ma­tei­ni. Ja mi­ten siitä ke­hi­tytään mel­ko yks kaks it­senäi­sek­si ja kypsän ta­sa­pai­noi­sek­si nuo­rek­si nai­sek­si.
I­han­tee­na ta­ri­nas­sa näköjään on, että jo 15-vuo­tiaal­le jär­jes­tyy oma kes­kus­takämppä, kun pap­pa be­ta­lar. Tämä pe­rus­tel­laan van­hem­man hie­nol­la ark­ki­teh­din am­ma­til­la. Työssä per­heenpäätä ei to­sin ol­len­kaan nähdä. Yk­sin­huol­ta­ja­per­heessä en­simmäi­sen mur­kun mer­kin il­mes­tyessä huus­hol­liin, on vas­tuul­li­nen van­hem­pi he­ti se­kai­sin. Ai­kui­set­kin käyttäy­tyvät elo­ku­vas­sa mur­ro­sikäi­ses­ti. Sis­ko tah­toi­sin jäädä toi­mii saip­pua­sar­ja­lo­gii­kal­la.
Pyykön elo­ku­vaa kat­soes­sa mie­leen tu­lee mon­ta pa­rem­paa nuo­ri­so­ku­vaus­ta ja ke­hi­tys­ta­ri­naa. Suo­mes­ta löy­tyvät Täältä tul­laan, elämä ja Mil­ka (mo­lem­mat 1980) sekä Sai­raan kau­nis maail­ma (1997). Tans­kas­ta esi­mer­kik­si Mar­ti­nin unel­ma (2000) ja Ruot­sis­ta Fuc­king Åmål (1998), Hip hei hut­su (2004) sekä Ystävät hämärän jäl­keen (2008). Niitä yh­distävät vä­littö­myys ja tuo­reus, myös nuo­ruu­den ot­ta­mi­nen va­ka­vas­ti. Kai­kis­sa on Sis­ko-fil­min ta­voin ky­se eri­lai­sis­ta nuo­ris­ta, jot­ka et­sivät omaa tietään roh­kein rat­kai­suin tai ar­kea hel­pot­ta­van es­ka­pis­ti­sen fan­ta­sian avul­la. Näillä teok­sil­la on ky­kyä muo­toil­la sa­not­ta­va toi­mi­vaan, her­kistävään elo­ku­vail­mai­suun. Edellä mai­nit­tu­jen yh­tei­nen ni­mittäjä se­kin, että kes­kei­set näyt­te­lijät ovat juu­ri roo­li­hah­mo­jen­sa ikäi­siä, raik­kai­ta amatöö­rejä.
­Pa­ha­sui­sia nuo­ri­sok­li­seitä
O­li­si­ko nuo esi­merk­kie­lo­ku­vat voi­tu ke­la­ta Sis­ko tah­toi­sin jäädä -tuo­tan­non pa­la­ve­reis­sa? Ot­taa op­pia nuo­ri­so­ku­vaus­ten rik­kais­ta mah­dol­li­suuk­sis­ta? Esi­koi­soh­jaa­ja Mar­ja Pyykön al­ku­peräi­si­dea on kyllä pal­kit­tu poh­jois­mai­ses­sa ai­he­kil­pai­lus­sa, mut­ta Lau­ra Su­ho­sen kans­sa teh­ty kä­si­kir­joi­tus kään­tyy val­ko­kan­kaal­le ja­los­ta­mat­ta jää­neik­si kli­seik­si pu­ber­tee­tin kuo­hun­nas­ta. Ehkä nuo­ret tytöt ai­lah­te­le­vat kuin vuo­ris­to­ra­ta, mut­ta riuh­to­va käytös tu­li­si fil­mi­ta­ri­nas­sa sil­ti pe­rus­tel­la. Rai­va­rit, pa­ha­sui­suus ja ra­jo­jen ko­kei­lu eivät sel­lai­si­naan muo­dos­ta juon­ta, ta­ri­naa tai edes ka­pi­nal­li­sia hen­kilö­ku­via.
Pyykön elo­ku­vas­sa lap­sek­kai­ta tem­pauk­sia tul­kit­se­mas­sa on pa­ri­kymp­pi­siä nuo­ria nai­sia. Häi­rikök­si näköis­tet­ty 24-vuo­tias Sa­ra Mel­le­ri ja kil­ti­no­loi­nen Ada Kuk­ko­nen, 19 v., ovat kou­lu­tet­tu­ja näyt­te­lijöitä. Murk­ku-us­kot­ta­vuus on kau­ka­na.
Ei ole esittäjä­kaar­tin syy, että hah­mois­ta on teh­ty merk­kejä eikä ih­mi­siä. Niinpä luo­tet­ta­va Sep­po Pääkkö­nen on nyt eroisäyk­sin­huol­ta­jan ku­va ja vah­va Kris­tii­na Halt­tu vain pa­han äi­ti­puo­len ka­ri­ka­tyy­ri. San­te­ri Kin­nu­nen häärää ja huo­les­tuu opet­ta­ja­na ja su­loi­nen An­na-Lee­na Uo­ti­la esittää, niin, su­lois­ta pik­ku­sis­koa. Heik­ki Nou­siai­sen oheis­va­hin­ko­van­hus kii­vai­lee alus­ta lop­puun sa­mas­sa sä­vyssä. Kel­lekään ei ke­hi­tetä per­soo­nal­li­suut­ta. Alus­sa niin huo­leh­ti­vai­sen Roo­pe Ka­ris­ton iso­ve­li­kin unoh­tuu per­heen elämästä he­ti al­ku­koh­tauk­sen jäl­keen pelkäk­si pistäy­tyjä­kus­kik­si pik­ku­sis­kol­le.
Sekä Kuk­ko­nen että Mel­le­ri ovat kau­nii­ta kat­sel­la. Ada Kuk­ko­sen he­sa­lais­nuo­ren är­syttävähkö pu­heen­pai­no­tus to­sin vaa­tii to­tut­te­lua, ai­na­kin ul­ko­paik­ka­kun­ta­lai­sel­ta. Mel­le­rin suu­ri koh­taus on it­se­tu­hokäytös lai­va­put­kas­sa. Se tun­tuu kui­ten­kin va­ka­vuu­des­saan ja ää­rimmäi­syy­dessään tu­le­van kuin toi­ses­ta elo­ku­vas­ta, kun Sii­riä ja tämän on­gel­mia ei juu­ri vai­vau­du­ta taus­toit­ta­maan. Näyt­te­lijän van­git­se­va fo­to­gee­ni­suus ja ener­gi­syys kui­ten­kin kan­ta­vat Sii­riä niin pitkäl­le, kuin kä­si­kir­joi­tuk­sen ra­jal­li­nen hah­mo­tus sal­lii.
E­lo­ku­va kes­kit­tyy pää­roo­lien tyttöi­hin siinä mää­rin, että kaik­ki mies­ku­vat la­tis­tu­vat, myös tyttö­jen poi­kaystävät ja kou­lu­ka­ve­rit, pel­kik­si pa­pe­ri­nu­keik­si ku­lis­sei­hin. Hen­kilö­suh­tei­den jän­nit­tei­den puut­tees­ta joh­tuen myös koh­tauk­sis­ta puut­tuu sisäi­nen jän­ni­te. Tämän nä­kee esi­mer­kik­si sinänsä viit­se­liääs­ti ku­va­tuis­sa juh­lin­ta- ja juok­su­ki­sa­koh­tauk­sis­sa. Niissä on bi­le­tyk­sen ja ur­hei­lu­ta­pah­tu­man la­vas­tet­tua näköi­syyttä, mut­ta ei sitä ti­heää, elämän­ma­kuis­ta tun­nel­maa, jo­ka ker­toi­si hen­kilöi­den ryhmässä viih­ty­mi­sestä tai ul­ko­puo­li­suu­des­ta. Sut­tui­nen sek­si­seik­kai­lu öi­sessä hu­vi­puis­tos­sa on no­lo ja te­kee hah­mot nau­ret­ta­vik­si. Mut­ta etäi­sik­si jää­vien hen­kilöi­den se­koi­lu ei ai­heu­ta myötähä­peän ver­taa em­pa­tiaa. Eikö tar­koi­tus ole­kaan sa­mais­tua, vä­littää? Mikä piir­re näissä nuo­ris­sa ve­toai­si? Se­koi­lu on ehkä to­del­lis­ta, mut­ta pitääkö tai­teen se­koil­la perässä? Vai et­siä se­koi­lun mieltä, ydintä, in­hi­mil­listä?
Ka­me­ra­työnä ja som­mit­te­lu­na elo­ku­va on vir­keän viit­se­liäs. Vaih­tu­vat ku­vaus­pai­kat, yöo­tok­set ja sa­de tuo­vat ker­ron­taan oman sä­vynsä. Tek­nistä suo­ri­tus­ta ei voi moit­tia, mut­ta nyt osaa­mi­nen ei ole la­ven­tu­nut ryt­min­hal­lin­taan, hen­kilöoh­jauk­seen ja fil­mi­ker­ron­taan tyy­dyttävänä ko­ko­nai­suu­te­na.
E­si­merk­kinä siitä, että te­kijöi­den mah­dol­li­ses­ti tar­koit­ta­ma vies­ti ei vä­li­ty kat­so­moon saak­ka, on Emi­lian pitkä vael­lus ka­dul­la ka­me­raa koh­den mu­sii­kin soi­des­sa. Otos­ta pai­no­te­taan kes­tol­la. Kui­ten­kaan selväk­si ei tu­le, mitä siitä pitäi­si aja­tel­la. Jän­ni­te kir­poaa, elo­ku­val­li­nen ele ei tun­nu pe­rus­tel­lul­ta. (Sa­ma vi­ka oli toi­ses­sa­kin kevään ko­ti­mai­ses­sa, Saa­ra Can­tel­lin raik­kaas­sa Koh­taa­mi­sia-e­lo­ku­vas­sa, jos­sa An­ne­li Sau­lin lop­pukä­ve­lyä sai­raa­lan käytävässä pit­ki­tetään tar­peet­to­mas­ti.)
Jos tehdään tämän päivän tei­ni­ta­ri­na, mik­si elo­ku­van ni­messä on koh­de­ryhmäl­le kä­sittämätön viit­taus Pel­le Mil­joo­nan lau­luun? Ja mik­si rok­kitä­ti Vic­ky Ros­ti nos­te­taan ihai­lun koh­teek­si? Ruot­sin­lai­val­la käydään Vic­kyn kei­kal­la­kin, mut­ta feik­kaa­mal­la, kun bud­je­tis­sa tai viit­se­liäi­syy­dessä ei ole va­raa tuo­da ku­vaan oi­keaa lau­la­ja­tar­ta. Ca­meo-roo­li oli­si voi­nut pe­rus­tel­la tyttö­jen fa­ni­tuk­sen, kun kui­ten­kin Vic­kystä juo­nes­sa niin­kin suu­ri nu­me­ro tehdään.
E­lo­ku­vasää­tiön joh­ta­ja Iri­na Krohn ja kult­tuu­riur­hei­lu­mi­nis­te­ri Ste­fan ”Wall-E” Wal­lin an­toi­vat en­si-il­lan ai­koi­hin tv-uu­ti­sil­le lau­sun­to­ja siitä, kuin­ka ko­ti­mai­sen elo­ku­van tu­le­vai­suus on tur­vat­tu ja mi­ten tästä koh­ta pon­nis­te­taan maail­mal­le. Ei näillä eväillä. Elo­ku­vasää­tiön ja tuot­ta­ja­ta­hon tu­li­si pyr­kiä var­je­le­maan oh­jaus­de­byyt­tejä ylei­sim­miltä las­ten­tau­deil­ta. Se oli­si niin te­kijöi­den kuin kat­so­jan­kin etu. (HB)
27/08/2010

Tekniset tiedot

Formaatti: Kino
 
Vuosi: 2010Kesto: 112 minuuttia
Julkaisija: Nordisk Film 
  
 
Ikäraja:
(13)
Kielletty alle 12-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 13 vuotta.
VET: A-67137  

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Nordisk Film) ellei toisin mainita.

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy