Yli 10 800 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
DVD

Skavabölen pojat

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Tekniset tiedot

Formaatti: DVD
 
Vuosi: 2009Kesto: 118 minuuttia
Julkaisija: FS FilmKuva:
Anamorfinen 2.35*
Ääniraita: Dolby Digital 5.1
 
Ikäraja:
(13)
Kielletty alle 12-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 13 vuotta.
VET: A-52570EAN: 6438044236453

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (FS Film) ellei toisin mainita.

Kuvat

Äitinä ja isänä Leea Klemola ja Martti Suosalo. Ainakin Klemolalle kuuluisi taas Jussi-palkinto järkähtämättömän upeasta ja katsojaa mielistelemättä tehdystä roolista. (Kuva: Jolle Onnismaa)
Äitinä ja isänä Leea Klemola ja Martti Suosalo. Ainakin Klemolalle kuuluisi taas Jussi-palkinto järkähtämättömän upeasta ja katsojaa mielistelemättä tehdystä roolista. (Kuva: Jolle Onnismaa)

Elokuva

Pik­ku­po­jat Ru­pert ja Evert, äi­ti Pi­pa ja isä Pek­ka ovat pääl­lepäin on­nel­li­nen ydin­per­he.

Pik­ku­po­jat Ru­pert ja Evert, äi­ti Pi­pa ja isä Pek­ka ovat pääl­lepäin on­nel­li­nen ydin­per­he. Mut­ta Kal­lion per­he on hie­kal­le pe­rus­tet­tu. Hy­vin­voin­ti, mie­hen kor­kea vir­ka ja vai­mon tai­tei­li­juus eivät suo­jaa pettä­mi­seltä, al­ko­ho­lis­mil­ta, per­hevä­ki­val­lal­ta ja sai­rau­del­ta.
S­ka­vabö­len po­jat on niin suo­ma­lai­nen sur­ku­jut­tu, että sen täy­tyy ol­la to­si. On­nek­si per­heen tra­ge­dia ker­ro­taan tällä ker­taa nii­den puo­lus­tus­ky­vyttö­mim­pien, van­hem­pien skis­mo­jen oheis­va­hin­goik­si las­ket­ta­vien las­ten näkö­kul­mas­ta.
Jörn Don­ne­rin en­nak­ko­ke­huin saat­te­le­man Ska­vabö­len poi­kien pe­rin­tei­nen, ai­kan­sa ot­ta­va tyy­li viehättää pak­ko­liik­keissään ny­kivään ny­kye­lo­ku­vaan tur­tu­nei­ta sil­miä. Zai­da Berg­rot­hin oh­jaus tar­joaa vah­van ja sees­tei­sen elo­ku­vail­lan – vaik­ka elä­myk­sel­li­syys jää pai­koit­tai­sek­si.
En­simmäi­sessä pitkässä fil­missään kyn­tensä näyttävä ku­vaa­ja Anu Kerä­nen ja ko­ke­nut leik­kaa­ja Nils Pagh An­der­sen to­teut­ta­vat il­ma­via, hen­gittä­viä ku­via, joi­den la­vas­tus­ta ja pu­vus­tus­ta myö­ten huo­lel­li­sis­sa ase­tel­mis­sa kat­se lepää ja aja­tus löytää ti­lan.
Men­neil­le vuo­si­kym­me­nil­le, 70-80 –­lu­ku­jen epook­kiin tai­dok­kaas­ti si­joit­tu­va, ki­vu­liaan kau­nis ja kos­ket­ta­va vel­jes­ta­ri­na löytää ver­rok­kin­sa vaik­ka­pa Jo­nas Gar­del­lin syys­kuus­sa FST-ka­na­val­la al­ka­nees­ta lap­suu­den­muis­to­jen val­ti­mon­sy­kettä tun­nus­te­le­vas­ta ne­lio­sai­ses­ta tv-sar­jas­ta Puo­lik­si kät­ke­tyt (2009). Sa­maa ver­ta löy­tyy myös ruot­sa­lais-suo­ma­lai­ses­ta elo­ku­vas­ta Po­pulää­ri­mu­siik­kia Vit­tu­lajänkältä (2004). Ska­vabö­le on reip­paas­ti jäl­kimmäistä pa­rem­pi, vaik­ka jo­tain ta­pah­tu­ma­vuo­si­kym­men­ten an­keas­ta pysäh­ty­nei­syy­destä näyttää tart­tu­neen per­he­ta­ri­nan fil­mil­li­seen muo­toon.
S­ka­vabö­le tar­joaa enemmän elämän ta­kais­ku­ja kuin aviot­ra­ge­dian lau­kai­se­vas­sa rak­kaus­kir­jeessä mai­nit­tu­ja he­ku­mal­li­sia ”Vä­li­me­ren tur­koo­se­ja aal­to­ja”. Sil­ti toi­voa ei hei­tetä tässä Ant­ti Rai­vion Q-teat­te­riin 90-lu­vun alus­sa kir­joit­ta­maan näy­telmään pe­rus­tu­vas­sa fil­mi­ver­sios­sa. Rai­vion, Jan Forsströ­min ja Berg­rot­hin yh­dessä kä­si­kir­joit­ta­ma so­vi­tus vi­laut­taa mah­dol­li­suut­ta löytää so­vin­to, ai­na­kin it­sensä kans­sa, muis­to­jen, ko­ke­mus­ten lä­pikäy­mi­sen — ja ehkä tai­teen­kin — vä­li­tyk­sellä.
Vel­jek­siä lap­si­na esittä­villä on vaa­ti­vim­mat roo­lit. Il­ma­ri Jär­venpää ja On­ni Tom­mi­la kan­ta­vat ne kun­nial­la. Jär­venpään va­ka­vuu­des­sa ja reak­tioi­ta vah­ti­vis­sa silmäyk­sissä nä­kee jo näyt­te­lijän – tai osaa­van oh­jaa­jan kä­denjäl­jen. Tom­mi­la taas kuu­luu nii­hin lap­siin, joi­den ole­mus sel­lai­se­naan val­loit­taa ka­me­ran ja kat­so­jan. Berg­rot­hin ja kä­si­kir­joit­ta­ja Jan Forsströ­min aiem­pi yh­teis­työ, ly­hyt­fil­mi Hea­vy Me­tal, jo osoit­ti te­kijäin ky­vyt käyttää nuo­ria ja ta­voit­taa herkäs­ti kas­va­mi­sen tun­not.
Sau­na­koh­tauk­ses­sa, ink­ka­ri­lei­kissä ja naa­pu­rin tyttö­jen koh­taa­mi­sis­sa on elämän­ma­kua. Poi­kien luon­te­va avoi­muus ja läsnäo­lo – mikä on elo­ku­vas­sa en­siar­vois­ta myös am­mat­tinäyt­te­lijöil­le – te­kee heistä kat­so­jan tut­ta­via, joi­den koh­ta­loi­hin voi sa­mais­tua, oli ky­se sit­ten per­he­rii­dan to­dis­ta­mi­sen jär­ky­tyk­sestä tai tal­vi­sel­le pi­hal­le imp­ro­vi­soi­dus­ta jou­lu­ves­sas­ta.
A­le­xan­der Hac­ken mu­siik­ki säestää poi­kien leik­kejä an­tau­muk­sel­li­ses­ti. Lap­sen äk­kiväärällä lo­gii­kal­la vaih­tu­vat ti­lan­teet ovat to­sin vaa­ras­sa jäädä ir­ral­lis­ten koh­taus­ten si­kermäk­si. Tähän vai­kut­taa elo­ku­van ta­kau­tu­ma­lin­ja. Ta­kau­tu­mat pilk­ko­vat lap­suus­jak­sot ja kes­keyttävät kat­so­jan kiin­nit­ty­mi­sen ta­pah­tu­miin. Muis­te­luun ja ta­kau­miin yleisön joh­dat­ta­va ja to­tut­ta­va pitkä al­ku­koh­taus, jos­sa siir­rytään ny­ky­het­kestä men­nee­seen, jar­rut­taa en­teel­li­ses­ti fil­mi­ta­ri­nan käyn­nis­ty­mistä.
Tei­ni-ikäis­ten Ru­per­tin ja Ever­tin esittä­mi­sessä on han­ka­luuk­sia. Al­ku­ku­vis­sa se­los­tusää­ni sä­lyttää iso­vel­jel­le suu­ren taa­kan. Van­hem­mil­le Ru­pert oli mai­nit­tu poi­ka­na, ”­jon­ka kans­sa tu­lee on­gel­mia”. Tämä Ru­per­tin lei­ma­tah­ra jää myö­hemmässä ker­ron­nas­sa kui­ten­kin lu­nas­ta­mat­ta. Lau­ri Til­ka­sen iso­ve­li kun on tyy­piltään pi­kem­min unel­mavä­vy kuin kuu­mapäi­nen rag­ga­ri. Lop­pu­puo­lel­la, dra­maat­ti­ses­sa ul­lak­ko­koh­tauk­ses­sa isän kans­sa, Ii­ro Pa­nu­lan pik­ku­ve­li Evert tähtäi­lee yllättäen pys­syn­pii­pun ta­kaa. Sekään ei va­kuu­ta, kun Evert­kin on jä­tet­ty nuo­ruu­den ke­hi­tyk­seltään ohuek­si. Meil­lehän ei ole ker­rot­tu, missä, mi­ten ja mik­si vel­jes­ten vas­tak­kai­suus ja lo­jaa­li­suu­den siir­tymät oli­si­vat al­ka­neet il­metä.
S­ka­vabö­le usein on­nis­tuu­kin sy­ventäessään ti­lan­tei­ta ja hen­kilöitä. Mut­ta vä­lillä me­nee la­ven­ta­mi­sen puo­lel­le. 118-mi­nuut­ti­nen elo­ku­va käy asioi­ta lä­pi juur­ta jak­sain, su­ku­his­to­riaa­kin isoisään saak­ka. Fil­miin jää näin rön­syjä, jot­ka so­pi­si­vat pa­rem­min ro­maa­niin, pitkään näy­telmään tai tv-sar­jaan. So­ta­koh­tauk­set oli­si voi­nut tyys­tin jättää pois. Nii­den vä­littäjänä toi­mi­van Su­le­vi Pel­to­lan Tai­ku­ri Kin­nu­nen on näyttämö­hah­mo, jo­ka ei toi­mi elo­ku­vas­sa. (Sa­mal­la ta­val­la Pel­to­lan teat­raa­li­nen va­lo­ku­vaa­jan roo­li Lee­na Lan­de­rin Käs­kyssä ei so­pi­nut näy­telmän fil­mi­ver­sioon, jon­ka Aku Lou­hi­mies oh­ja­si.) Pel­to­la näyt­te­lee to­ki hy­vin, mut­ta hä­nen il­mes­ty­mi­sensä ku­vaan töksähtää jo­ka ker­ta. Mikä ih­meen mer­ki­tys Tai­ku­rin tuo­mal­la ma­tol­la on?
Tai­ku­ri myös lai­nai­lee osoit­te­le­vas­ti — il­mei­ses­ti Ai­la Me­ri­luo­don? — muis­tovärs­synä­kin käy­tet­tyjä sä­keitä ”Ei mikään kuol­la voi…” Tai­ku­rin muis­to­lau­sei­den si­jas­ta poi­kien so­po­tus­ru­kouk­set ja hyvän yön mant­rat yltäi­sivät kyllä ru­nol­li­suu­teen, mut­ta Kin­nu­sen ho­ke­mat liit­tyvät so­tat­rau­maan, jon­ka tämä on venäläi­sen luo­dis­ta haa­voit­tu­nee­na ko­ke­nut. Ru­per­tin ja Ever­tin isoisä, Pe­kan isä, Han­nu Ki­vio­ja, on ol­lut Kin­nus­ta hoi­ta­va rin­ta­malääkä­ri. Hän on ir­rot­ta­nut Kin­nu­sen puo­lus­tuk­sek­si am­pu­man vi­hol­lis­so­ti­laan pää­kal­lon tut­ki­muk­siaan var­ten – ja su­vus­sa pe­riy­tyväk­si muis­toe­si­neek­si. Evert pitää kal­loa ves­san­py­tyn ta­ka­na purk­ka­va­ras­to­na.
So­ta­ta­kau­tu­ma, Tai­ku­ri ja kal­lo ovat kui­ten­kin tur­hia teat­te­rie­si­tyk­sen pe­ru­ja elo­ku­vas­sa, jo­ka oli­si tii­viim­pi il­man niitä. Kal­lon tehtävä ta­ri­nas­sa on ehkä ol­lut muis­tu­tus jon­kin­lai­ses­ta pe­ri­syn­nistä. Sekä Kin­nu­nen so­ti­las­nuo­ru­kai­se­na että Ru­pert ja Evert pie­ninä ko­ros­ta­vat vä­littä­mi­sen, myötä­tun­non ja rak­kau­den mer­ki­tystä. Kin­nu­nen oli­si sai­ras­vuo­teel­ta­kin ha­lun­nut mennä hau­taa­maan häntä am­pu­neen ikä­to­ve­rin. Isoisän jul­ma vä­lin­pitämättö­myys kuol­leen venäläis­so­ti­laan kos­ke­mat­to­muut­ta koh­taan ver­tau­tuu ken­ties hä­nen poi­kan­sa Pe­kan it­se­kes­kei­syy­teen, jo­ka joh­taa syrjä­hyp­pyyn ja per­heen rik­kou­tu­mi­seen? Näin köm­pelönä oma­na tul­kin­ta­na­kin so­ta­jak­soa, Tai­ku­ria ja kal­loa ei Ska­vabö­lessä tar­vi­ta ai­heen kei­no­te­koi­seen ”­ko­hot­ta­mi­seen”.
Hac­ken osu­vaa al­ku­peräis­mu­siik­kia jo ke­huin. Muut­kin, ta­ri­nan sisäi­set mu­siik­ki­va­lin­nat hen­kivät ajan­ku­vaa. On Ru­bet­te­sin Su­gar Ba­by Lo­ve, Sla­den Cum’ On Feel The Noi­ze ja Hur­ri­ga­ne­sia. Ne tul­vi­vat ajan­koh­dan nos­tal­gi­sen naii­via mut­ta hil­peää at­mosfää­riä an­kei­den per­he­muis­to­jen alus­kas­vil­li­suu­dek­si. Sik­si mus­ta­val­ko­te­le­vi­sioväläyk­siä on käy­tet­ty lii­kaa. Yk­si näy­te Las­se Viré­nin kaa­tu­mis­ta kyllä riittäi­si, per­heen si­joit­ta­mi­nen te­le­vi­sioil­ka­moin­tiin on ko­ris­teel­lis­ta tort­tua tor­tun pääl­le.
Rea­lis­mi ve­nyy ää­rimmäi­syyk­siin, kun ul­la­kol­la lei­kitään mi­nuut­ti­kau­pal­la pul­lon­pii­lo­tus­ta. Ar­kipäivän to­del­li­suut­ta po­jil­le var­maan­kin, mut­ta oli­si siitä voi­nut sel­vitä ly­hyem­millä­kin ku­vil­la. Tu­tuil­la kei­noil­laan Pek­ka-isän piirtäväl­le Mart­ti Suo­sa­lol­le on an­net­tu de­li­rium­soo­lo, jo­ka kuu­lui­si näyttämöl­le. Se on har­mi, sillä juu­ri sitä en­nen Suo­sa­lon mo­nes­ti näh­ty jous­ta­va pä­te­vyys on terästäy­ty­nyt juop­po­hul­lun ark­ki­tyy­pin ylittäväk­si, kiin­nos­ta­vak­si ko­vuu­dek­si.
On oi­val­lus tehdä Eli­na Knih­tilästä ja Tom­mi Kor­pe­las­ta avio­pa­ri myös elo­ku­vaan. Har­mil­li­ses­ti vain näi­den, Pek­ka-isän vel­jen ja tämän kir­jai­li­ja­vai­mon, hah­mot eivät ni­vel­ly it­sestään selväs­ti ko­ko­nai­suu­teen. Vaik­ka Knih­tilän kir­jai­li­ja­pyr­ki­myk­sil­le hymäh­detään ja Kor­pe­la esittää ”Os­sis­tein hor­ro­ria” an­tau­muk­sel­la rie­mas­tut­ta­vas­ti kau­his­tu­neil­le lap­sil­le. On myös ta­ri­nan lo­gii­kan on­gel­ma, että kor­keas­sa vi­ras­sa ole­val­la Pe­kal­la ja tämän psy­kiat­ri­vel­jellä oli­si to­del­la val­taa sump­lia han­ka­lak­si tul­leel­le Pi­pal­le lan­get­ta­va hoi­tomääräys. Muut fil­min si­vu­hen­kilöt, so­siaa­li­hoi­ta­ja ja kar­ri­koi­dut naa­pu­rit, to­sin tu­ke­vat ku­vaa, että 70-lu­ku oli jat­ku­vaa kaf­kaa ja orwel­lia.
Run­sau­den­pu­las­sa jän­ni­te ja kes­kittä­mi­nen kar­kaa­vat te­kijöi­den kä­sistä. Tästä esi­merk­kinä fil­missä on liian mon­ta lo­pe­tus­ta. Niistä pa­ras on Ska­vabö­len ”­Koi­vu­ha­ka-koh­taus” rai­teil­la. Äi­din ja ai­kui­sen Ru­per­tin li­mittä­mi­nen ra­dal­la on ko­mea rat­kai­su, jos­sa ta­ri­nan tär­keim­pien hen­kilöi­den vä­lil­le löy­detään so­vi­tus. Kun­pa sii­hen oli­si mal­tet­tu luot­taa, eikä vit­kut­taa enää hau­ta­jai­sis­sa ja tuh­kien kans­sa. Vielä vi­hon­vii­mei­sessä ku­vas­sa­kin pa­la­taan liian siis­tinä lo­pe­tuk­se­na poi­kien lap­suu­teen ja viat­to­maan toi­vee­seen, että jo­ta­kin ta­pah­tui­si. Se on kyllä ta­ri­nan kään­tei­den vuok­si viiltävä rep­liik­ki, mut­ta jäl­leen ylimääräi­nen kuor­ru­tus muu­ten­kin mo­ni­syi­seen kak­kuun.
To­del­li­suu­den jäl­jentä­mi­sen rin­nal­la te­kijät ovat ha­lun­neet säi­lyttää fan­ta­sian. Iso efek­ti, ku­ten alun pääl­le kiitävä ju­na, so­pi­si pa­rem­min seik­kai­luun, ja pie­nemmät, suo­je­lu­sen­ke­lin rä­piköivät sii­vet, jäävät eri­koi­suuk­sik­si, osaa­mi­sen näytöik­si. Ja pal­ve­lee­ko sisäkkäis­ten ta­kau­tu­mien käyttö it­se asiaa, eli ta­ri­naa? Oleel­li­nen ei kai mik­sikään muu­tu, jos pik­ku-E­vert vain syrjäyttää jou­lu­koh­tauk­ses­sa pik­ku-Ru­per­tin sa­no­mal­la ”Älä va­ras­ta toi­sen muis­to­ja!”
Kyl­py­huo­neen an­ta­bus­kap­se­li­koh­tauk­ses­sa mu­siik­ki al­le­vii­vaa. Kun ve­ri rois­kuu vii­nan­hi­moi­sen isän pin­se­teillä sörk­kimästä haa­vas­ta, ei koh­ta­lon ku­mua kai­va­ta ir­vok­kuut­ta ja raa­dol­li­suut­ta ko­ros­ta­maan. Entä sai­ko lo­mal­le saa­pu­van so­ti­laan tuk­ka 80-lu­vul­la va­lua yli ta­kin­kau­luk­sen? Nuo­ri­so­koh­tauk­ses­sa kylällä hen­kilöi­den ase­mat py­syvät sa­moi­na, vaik­ka ai­ka vaih­tuu kirk­kaas­ta päivästä pi­men­tyväk­si il­lak­si. (Ru­pert pu­hut­taa sa­maa mo­pon päällä is­tu­vaa poi­kaa kum­mas­sa­kin otok­ses­sa.) Mut­ta nämä ovat jo pik­ku­jut­tu­ja ja rää­pi­mistä. Berg­rot­hin odo­tuk­sia herättä­nyt elo­ku­va ei en­si­fil­minä voi ol­la­kaan vielä Se Suu­ri Suo­mi­fil­mi.
Mut­ta jo­tain mah­ta­vaa siinä on: Leea Kle­mo­lan pe­tet­ty, sai­rau­teen suis­tet­tu äi­ti tuo Ska­vabö­leen traa­gi­sen vi­reen, kun Pi­pa me­nettää ot­teen lap­siin ja elämäänsä. Mut­ta ar­vok­kuu­den Kle­mo­lan vir­heetön näyt­te­le­mi­nen nai­ses­sa säi­lyttää. Lait­ta­mat­ta upei­ta näyt­te­lijöitä vas­tak­kain, Suo­sa­lon bra­vuu­ri­mai­nen run­saus on aiem­min­kin näh­tyä ja elo­ku­va­kan­kaal­ta ulos­rois­ki­vaa. Kle­mo­la taas pitäy­tyy aja­tuk­sen kirk­kau­teen ja hah­mon sisäistä­nee­seen ymmär­ryk­seen, jo­ka ul­koi­sia kei­no­ja pi­kem­min kar­sien ja an­nos­tel­len kuin esittämällä esittäen, heh­kuu (tai pi­kem­min hoh­kaa) nais­hah­mon pään­sisäistä olo­ti­laa nä­ky­vil­le Pi­pan lä­hes liik­ku­mat­to­muu­teen vetäy­ty­neissä koh­tauk­sis­sa.
Ai­noi­ta Pi­pan hen­kilö­ku­van ”­hor­jah­duk­sia” on ju­na­kak­ku­koh­taus. Eikä sekään ole näyt­te­lijän vi­ka. On­gel­ma on ta­vas­sa millä äi­ti on kir­joi­tet­tu, oh­jat­tu, ku­vat­tu tai ase­tel­tu kom­pas­tu­maan. Kaa­tu­nees­ta äi­distä läh­tien ti­lan­ne jat­kuu on­nis­tu­nees­ti.
Van­haa kli­seetä hy­mystä lä­pi kyy­nel­ten on tus­kin suo­ma­lai­ses­sa elo­ku­vas­sa pa­rem­min tul­kit­tu kuin Kle­mo­la Ska­vabö­lessä. Äi­ti vain is­tuu ja kat­se­lee poi­kien hä­nen ilok­seen jär­jestämää show’­ta. Sit­ten Pi­pa pur­kau­tuu sai­rau­ten­sa, su­run­sa ja ko­ke­mien­sa louk­kaus­ten al­ta väläh­dyk­sek­si sitä en­tistä, Ru­per­tin ja Ever­tin nau­ra­vaa äi­tiä. Otok­sen hie­nous on siinä mil­lin­tar­kas­sa esittä­mi­sessä, oh­jaa­mi­ses­sa, ku­vaa­mi­ses­sa ja leik­kaa­mi­ses­sa, jon­ka tu­lok­se­na it­ku, elämän­hal­lin­nan ja on­nen mah­dol­li­suuk­sien me­ne­tys jää ku­va­tus­ta hen­kilöstä pääl­limmäi­sek­si. Kle­mo­la an­sait­si­si tästä Jus­sin. Tässä roo­li­työ, jo­ta kat­so­jan kestää kat­soa, ja jo­ka vas­taa kat­so­jan kat­see­seen. (HB)

Kuva, ääni & ekstrat

Laadukas kuva ja ääni eivät jää kotimaisen elokuvan perisynniksi, erilliseksi osaksi ilmaisua. Nyt tuetaan ajankuvaa, mutta ennen kaikkea dramaturgisia tavoitteita. Ekstroissa kommenttiraita, 11 min. poistettuja kohtauksia kommentein, 45 min. dokumentti, kolme tv-mainosta ja traileri. (PS).

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy