Yli 10 500 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Kino

Taulukauppiaat

The Painting Sellers 

Tekniset tiedot

Formaatti: Kino
 
Vuosi: 2010Kesto: 59 minuuttia
Julkaisija: Oy Aamu Ab 
  
 
Ikäraja:
(3)
Sallittu kaikenikäisille. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 3 vuotta.
VET: 67998  

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Oy Aamu Ab) ellei toisin mainita.

Elokuva

­Tau­lu­kaup­piaat on Ju­ho Kuos­ma­sen Can­nes-­voit­ta­ja ”Ei ku­vien kir­jai­mel­li­nen kau­neus, vaan nii­den viat­to­muus, jot­ta niitä voi kat­soa avoi­min sil­min.” – Rob­by Mül­ler Tun­nin pi­tui­nen fil­mi­no­vel­li Tau­lu­kaup­piaat sai Can­ne­sis­sa uu­den su­ku­pol­ven elo­ku­van­te­kijöi­den Ciné­fon­da­tion-­sar­jan pää­pal­kin­non – 15 000 eu­roa, sekä ta­kuun, että sen oh­jaa­jan, Ju­ho Kuos­ma­sen, en­simmäi­nen pitkä elo­ku­va pää­see suo­raan rans­ka­lais­fes­ti­vaa­lin oh­jel­mis­toon.

­Tau­lu­kaup­piaat on Ju­ho Kuos­ma­sen Can­nes-voit­ta­ja
”Ei ku­vien kir­jai­mel­li­nen kau­neus, vaan nii­den viat­to­muus, jot­ta niitä voi kat­soa avoi­min sil­min.” – Rob­by Mül­ler
Tun­nin pi­tui­nen fil­mi­no­vel­li Tau­lu­kaup­piaat sai Can­ne­sis­sa uu­den su­ku­pol­ven elo­ku­van­te­kijöi­den Ciné­fon­da­tion-sar­jan pää­pal­kin­non – 15 000 eu­roa, sekä ta­kuun, että sen oh­jaa­jan, Ju­ho Kuos­ma­sen, en­simmäi­nen pitkä elo­ku­va pää­see suo­raan rans­ka­lais­fes­ti­vaa­lin oh­jel­mis­toon. Tuo­ma­ris­ton pu­heen­joh­ta­ja Atom Egoyan ke­hui Tau­lu­kaup­piai­den oh­jaus­ta bril­jan­tik­si. Tämä mer­kittävä ka­na­da­lai­nen fil­min­te­kijä – muis­te­taan mm. upea The Sweet He­reaf­ter (1997) — sa­noi odot­ta­van­sa in­nol­la nuo­ren suo­ma­lai­soh­jaa­jan tu­le­via töitä. Mitä tässä enää jää suo­ma­lai­sen ar­vos­te­li­jan to­det­ta­vak­si?
Ehkä se, että ly­hyt­fil­miensä Kes­to­mer­kit­sijät (2007) ja Kau­pun­ki­lai­sia (2008) jäl­keen kok­ko­la­laislähtöi­nen oh­jaa­ja on as­tu­nut ai­mo harp­pauk­sen eteenpäin kai­kil­la elo­ku­van­teon osa-a­lueil­la. Tau­lu­kaup­piaat tul­laan muis­ta­maan Kuos­ma­sen uran lähtö­lau­kauk­se­na. Se va­kuut­taa kat­so­jat – ja toi­vot­ta­vas­ti te­kijän­kin – että hän on oman alan­sa löytä­nyt. Suo­ma­lais­ten tun­to­jen vä­littäjänä Tau­lu­kaup­piai­ta kat­so­taan vuo­sien saa­tos­sa sa­mas­sa mie­lessä kuin Kau­rismäen vel­jes­ten tai Mat­ti Ijäk­sen al­kupään elo­ku­via.
Tau­lu­kaup­piaat on Ju­ho Kuos­ma­sen lop­pu­työ Aal­to-y­lio­pis­ton Tai­de­teol­li­sen kor­kea­kou­lun elo­ku­va- ja la­vas­tus­tai­teen lai­tok­sel­le. Elo­ku­va­na se on val­mis, pie­ni­muo­toi­se­na­kin run­sas ja hä­kel­lyttävä tai­donnäy­te. J-P Pas­sin kä­si­kir­joit­ta­ma ja ku­vaa­ma fil­mi saa ko­ti­mai­sen en­si-il­lan So­dan­kylän elo­ku­va­juh­lil­la. Siellä se nähdään kah­des­ti: en­sin yönäytök­senä Ki­ti­sen­ran­nan kou­lul­la lauan­tai­na ja toi­sen ker­ran La­pin­suun elo­ku­va­teat­te­ris­sa fil­mi­juh­lien päätöspäivänä sun­nun­tai­na. Tuot­ta­ja pyr­kii myös saa­maan fil­min kesän ai­ka­na val­ko­kan­kaal­le ai­na­kin oh­jaa­jan ko­ti­kau­pun­kiin Kok­ko­laan. Yle esittää Tau­lu­kaup­piaat te­le­vi­sios­sa vas­ta vuo­den 2011 puo­lel­la. Toi­vot­ta­vas­ti ul­ko­mai­nen ar­vo­nan­to ja pal­kin­to­me­nes­tys herättävät kiin­nos­tus­ta laa­jem­paan­kin teat­te­ri­le­vi­tyk­seen.
Ku­ten Kau­rismäet ja Ijäs – tai Au­li Man­ti­la ja Leea Kle­mo­la tv-sar­jas­sa Ho­pea­nuo­let – Kuos­ma­nen näyttää miel­ty­neen tie-e­lo­ku­viin: mat­kan­te­koon ja vaih­tu­vien mai­se­mien ja koh­taa­mis­ten hen­kilö­hah­mois­sa ai­heut­ta­miin muu­tok­siin. J-P Pas­sil­le kä­si­kir­joi­tus on en­simmäi­nen, mut­ta fil­mi­ku­vaa­ja­na hän oli mu­ka­na jo Kuos­ma­sen Kau­pun­ki­lai­sis­sa. Pas­si vas­ta­si ka­me­ran ta­ka­na myös do­ku­men­tin Kan­sa­kun­nan olo­huo­ne (2009) hie­no­syi­sestä ja har­ki­tus­ta vi­suaa­li­ses­ta il­meestä. Jäl­kimmäi­sessä oli dra­ma­tur­gi­se­na kon­sult­ti­na Au­li Man­ti­la, jo­ta voi­daan syystä pitää Tau­lu­kaup­piai­den kol­man­te­na kes­kei­senä te­kijänä.
­Sup­lii­kin särmää
Kuos­ma­sen ja Pas­sin fil­mi­ta­ri­nas­sa 18-vuo­tias To­ni viettää vii­meistä viik­koaan si­vii­lissä en­nen ar­mei­jan kut­sua. Tep­po Man­ne­rin esittämä To­ni on pääs­syt en­simmäi­seen oi­keaan työhönsä, pa­kuau­ton kus­kik­si kes­ki-ikäi­sel­le, mai­se­ma­ku­via suol­ta­val­le to­ri­tai­tei­li­jal­le ja hä­nen myyn­ti­ty­kil­leen. Eletään jou­lu­na­lu­sai­kaa, sää on vas­ta­ha­koi­nen. Au­li Man­ti­la it­se näyt­te­lee maa­la­ri Luuk­kos­ta. Tai­tei­li­jan agent­tia Emp­pua esittää kok­ko­la­laislähtöi­nen mo­ni­toi­mi­muu­sik­ko, lau­la­ja ja har­ras­ta­janäyt­te­lijä Tuo­mas Ai­ro­la.
Tep­po Man­ner on omal­ta si­vii­liam­ma­til­taan put­ki­mies. En­si­roo­lin pe­rus­teel­la Man­ner on­kin Ylen ra­dio­haas­tat­te­lus­sa ver­ran­nut elo­ku­van­te­koa put­ki­hom­miin. Mo­lem­mis­sa­han eri alo­jen osaa­jat pyr­kivät yh­tei­seen päämäärään. Man­ne­rin pe­ru­so­le­mus on oh­jaa­jan ja kir­joit­ta­ja-ku­vaa­jan kä­sissä so­vi­tet­tu ker­to­muk­sen hen­keen is­tu­vak­si. Kun näkö­kul­ma on enimmäk­seen To­nin, on pal­jon esittäjän va­ras­sa. Pääo­saan nuo­ri mies on eri­no­mai­nen va­lin­ta. Vuo­roin uni­sel­ta, vuo­roin um­pi­mie­li­seltä vai­kut­ta­vas­sa To­nis­sa on myös tark­kai­li­jan herk­kyyttä, in­tui­tii­vis­ta oi­val­lus­ta ympä­rillä ole­vien ih­mis­ten ää­neen lau­su­mat­to­mil­le tun­noil­le ja ti­lan­teil­le. To­nis­sa ta­pah­tuu eni­ten muu­tos­ta, myös ul­koi­ses­ti. Elo­ku­va liik­kuu ja hen­gittää To­nin ryt­missä, elämään avau­tu­van mie­hen mat­kas­sa eteenpäin. Man­ner on te­kijä­tii­miltä var­si­nai­nen löytö.
Tai­tei­li­ja Luuk­kos­ta näyt­te­levä Man­ti­la on pitkän uran teh­nyt ja huo­mat­ta­va elo­ku­vaoh­jaa­ja (Nei­to­per­ho, Pe­lon maan­tie­de, Ystävä­ni Hen­ry), sen lisäk­si myös kä­si­kir­joit­ta­ja ja tuot­ta­ja. Hä­net on har­voin näh­ty jul­ki­suu­des­sa ja aiem­min hän kieltäy­tyi esiin­tymästä edes va­lo­ku­vis­sa. Man­ti­lan nä­ke­mi­nen Luuk­ko­se­na on siis har­vi­nais­ta herk­kua. Roo­li­na ko­via ko­ke­nut, si­vu­rai­teil­le jou­tu­nut tai­de­maa­la­ri on har­maan­tu­nut, kai­ta lii­na­tuk­ka. Sel­lai­se­na Luuk­ko­nen tuo ul­koi­ses­ti mie­leen Man­ti­lan it­sensä oh­jaa­man Nei­to­per­hon, jos­sa Leea Kle­mo­la tul­kit­si pääo­san ”al­bii­no John­ny Win­te­riä”. Mut­ta Luuk­ko­nen on van­hen­tu­nut ja elämän ku­lut­ta­ma ver­sio. Pet­ty­neen, sai­raan mut­ta sar­kas­ti­sen si­suk­kaan to­ri­tai­tei­li­jan muo­to­ku­va on tuo­reu­des­saan il­mes­tys, fil­mil­le tal­le­tet­tu hel­mi. Epä­luu­loi­nen, töksäyt­te­levä, hel­pos­ti kim­paan­tu­va Luuk­ko­nen pal­jas­taa ta­ri­nas­sa ki­pu­koh­tan­sa. Suo­ma­lai­sil­le omi­nai­set si­jais­toi­min­not, niin hyvässä kuin pa­has­sa, tar­joa­vat kat­so­jal­le tul­kin­nal­li­sia avai­mia. Man­ti­la sisäl­lyttää mer­ki­tyk­settömältä­kin tun­tu­vaan sa­na­pa­riin — ”­kyllä, kyllä” — tun­ne­ti­lan, jo­ka vas­taa suu­rin piir­tein maan­vyö­ryä.
A­matöö­ri näyt­te­lijänä on Tuo­mas Ai­ro­la­kin. Soit­to ja lau­lu on Ai­ro­lan omin­ta aluet­ta, jo­ten häntä var­ten elo­ku­vas­sa on tie­tys­ti ka­rao­ke­lau­lu­koh­taus baa­ris­sa. Muo­dol­taan mu­he­va, mut­ta hil­lit­ty Emp­pu on mies, jos­ta ei ota selvää, on­ko hän lin­tu vai ka­la. To­sia­siois­sa luo­vas­ti luo­vi­va sup­liik­ki­mies täyttää siis hy­vin paik­kan­sa ret­kueen kol­man­te­na pyöränä. Heik­koa lenk­kiä tästä trios­ta ei löy­dykään. Ku­kin esiin­ty­mis­ko­ke­muk­ses­ta riip­pu­mat­ta komp­paa toi­siaan ja on so­pi­vas­ti eri­lai­nen, tois­ten­sa vas­ta­koh­ta. Tau­lu­kaup­piaat ovat ih­mi­sinä free­sin kar­hei­ta ja pai­nok­kai­ta, ai­to­ja fik­tion maail­mas­sa. On­nis­tu­nut, omin­ta­kei­nen roo­li­tus joh­taa täy­si­pai­noi­seen lop­pu­tu­lok­seen.
Ih­mis­rak­kaut­ta tar­jol­la
Ta­ri­nas­sa ki­ro­taan an­tau­muk­sel­la. Pa­kuau­ton kyy­dissä kuul­laan niin nuo­ren vi­tu­tus­ta kuin van­hem­pien per­ke­leitä. Ar­mei­ja on To­nis­ta ihan ”­per­seestä”. Lähtökän­nin­kin poi­ka vetää. Ro­man­tiik­kaa tai sek­siä Tau­lu­kaup­piais­sa ei edes si­vu­ta. Luuk­ko­sen tei­ni-ikäi­nen tytär on To­nil­le ver­rok­ki, koh­ta­lo­to­ve­ri, enemmän pik­ku­sis­ko kuin ro­mant­ti­nen int­res­si. Ro­mans­sin si­jaan elo­ku­va tar­joaa ih­mis­rak­kaut­ta suu­rel­la tar­jot­ti­mel­la. Ker­to­muk­sen ylei­sil­me on lä­himmäi­set huo­mioi­va, hu­maa­ni ja toi­vei­kas. Kuos­ma­sen ja Pas­sin elo­ku­va on kyllä niuk­ka ja tiuk­ka, mut­ta kyy­ni­sek­si sitä ei voi syyttää. Ku­ten Kes­to­mer­kit­sijöissä ja Kau­pun­ki­lai­sis­sa­kin, Tau­lu­kaup­piai­den lop­pu­ku­va on hy­myi­levän po­si­tii­vi­nen, len­toon läh­tevä. On­ko se te­kijöiltä jo ma­nee­ri? En tiedä, mut­ta ai­ka iha­naa se on.
Fik­tioe­lo­ku­va on sa­not­tu val­heek­si, jo­ka pal­jas­taa to­tuu­den. Do­ku­men­ti­no­mai­nen Tau­lu­kaup­piaat ei sekään ole mikään vää­rennös. Ken­ties se on tie­dos­ta­ma­ton­ta me­tae­lo­ku­vaa, elo­ku­vaa elo­ku­vas­ta? Fil­min­te­ko­kin on reis­su­hom­maa. Siinä­kin tar­vi­taan ai­na jo­ku ”­To­ni” hans­lan­ka­rik­si, pro­jek­tin puu­ha­mie­hek­si, juok­su­po­jak­si ja työ­ryhmän jä­se­nek­si. Tuot­ta­ja taas tietää kuin­ka kal­lis­ta kaik­ki on, kun ai­ka on ra­haa. Tuot­ta­ja-Emp­pu myös ymmärtää, että val­mis tuo­te on saa­ta­va kau­pak­si kei­nol­la millä hyvänsä, mark­ki­noin­nil­la ja mai­nos­lau­seil­la. Ja tie­tys­ti elo­ku­vas­sa­kin pitää ol­la se välttämätön pa­ha, jo­ku tai­tei­li­ja ”­Luuk­ko­nen” — to­ri­tai­tei­li­ja tai muu – sisällön­tuot­ta­ja­na, vi­sioi­taan ideoi­maan. Niin fil­min- kuin mat­kan­te­ko­kin voi muut­taa sii­hen osal­lis­tu­nei­ta. Ai­na­kaan Tau­lu­kaup­piai­den te­kijöi­den ei Can­ne­sin pal­kin­to kai­na­los­saan tar­vit­se to­de­ta, että ”­pas­ka fil­mi, mut­ta tu­li­pa­han teh­tyä”.
Kuos­ma­sen ja Pas­sin hen­kilö­kir­jo on kuin Chy­de­niuk­sen ja Ros­sin lau­lus­ta Jos ra­kas­tat. Hah­mot eivät kuu­lu Suo­men syn­nynnäi­siin lot­to­voit­ta­jiin. To­nin, Em­pun ja Luuk­ko­sen me­net­te­ly­ta­vat tus­kin pon­nis­ta­vat etii­kan op­pi­kir­jas­ta, eivätkä täytä ai­na lain kir­jain­ta. Käytöskään ei ole kul­tai­sin­ta. Sen ta­soi­seen kes­kus­te­luun tau­lu­kaup­piail­la ei ker­ta kaik­kiaan ole ai­kaa. Mut­ta ta­ri­na näyttää, mi­ten kai­kil­la on syynsä, kun elämän dii­li ei lyökään valt­ti­kort­te­ja kä­teen. Fil­min­te­kijät eivät tar­kas­te­le hah­mo­jaan ylhäältä päin. To­nia, Luuk­kos­ta ja Emp­pua ei ylistäen alen­ne­ta vei­ja­reik­si ja vek­ku­leik­si. Tau­lu­kaup­piaat ku­vas­taa hy­vin Da­vid Thom­so­nin tee­siä siitä, että ”­pie­niä ih­mi­siä” ei ole, vaan me kaik­ki olem­me sa­man­ko­koi­sia.
­Ka­me­ra tu­lee ihol­le
”I­han lii­kaa herättää mie­li­ku­via”, sa­noo Luuk­ko­nen kuul­les­saan Em­pun lo­rot­ta­van sei­saal­taan ves­san­pyt­tyyn. Run­saas­ti mie­li­ku­via Tau­lu­kaup­piaat saa kat­so­jas­sa ai­kaan pidät­tyvällä, teot näyttävällä, mut­ta se­li­tyk­siä välttävällä ker­ron­nal­laan. Mie­li­ku­vat taus­tois­ta, hen­kilö­his­to­rias­ta, syistä ja seu­rauk­sis­ta, syn­tyvät ti­lan­tei­den ja nii­hin rea­goin­nin vä­li­sestä ris­ti­rii­das­ta. Väis­te­ly, vai­ke­ne­mi­nen, ohi pu­hu­mi­nen, kom­men­toi­mat­ta jättä­mi­nen ja pois läh­te­mi­nen ker­to­vat olen­nai­sen. Sa­no­ja tar­vi­taan vähän, eivätkä ne usein­kaan il­mai­se it­se asiaa, jo­ka on nii­den ta­ka­na.
Ciné­fon­da­tio­nin sääntö­jen mu­kaan kil­pai­luun osal­lis­tu­van elo­ku­van on ol­ta­va kes­tol­taan kor­kein­taan tun­nin pi­tui­nen. Tässä 59-mi­nuut­ti­ses­sa ”­ly­hy­te­lo­ku­vas­sa” on nä­ky­villä pitkän fil­min eväät. Tau­lu­kaup­piai­den jou­lun­viet­to ja vuo­den­vaih­de vaih­tuu tun­nel­mis­saan va­ka­vas­ta sur­ku­hu­pai­saan. Läpän­heit­to on her­vo­ton­ta. Sisällön ja muo­don yh­tenäi­syys sekä ker­ron­nan ti­heys saa­vat kat­so­jan toi­vo­maan saa­van­sa tietää vielä enemmän näistä tyy­peistä. Toi­saal­ta juu­ri ty­ly yti­mek­kyys on lo­pul­ta Tau­lu­kaup­piai­den suu­rin an­sio. Näissä tyy­peissä on särmää, mut­ta ko­via­kaan koh­ta­loi­ta ei ko­ros­te­ta. Pa­kah­dut­ta­vat tun­ne­myrs­kyt, oli elämässä seinä vas­tas­sa tai avau­tu­mas­sa uu­si uo­ma ja mah­dol­li­suus, läikähtävät vai­vih­kaa kä­si­va­ra­ka­me­ran liik­keessä ja mik­ro­fo­nin tal­len­ta­mis­sa ää­nissä. Tär­kein on pää­teltävä niistä­kin ku­vis­ta, joi­ta ei näy­tetä, kes­key­ty­vistä lau­seis­ta, ohi kä­ve­le­vistä ih­mi­sistä.
Tau­lu­kaup­piaat tu­lee ihol­le. Pas­sin ka­me­ra on enimmäk­seen hen­kilöissään kiin­ni. Mut­ta ei tun­kei­le­vas­ti vaan in­tii­mis­ti, kas­vu­ti­laa an­taen, yh­dessä hen­gittäen. Elo­ku­van il­me on hyvä esi­merk­ki siitä, mitä mes­ta­ri­ku­vaa­ja Rob­by Mül­ler mah­toi tar­koit­taa taan­noin So­dan­kylän fes­ti­vaa­leil­la sa­noes­saan: ”Ei ku­vien kir­jai­mel­li­nen kau­neus, vaan nii­den viat­to­muus, jot­ta niitä voi kat­soa avoi­min sil­min.” (Pe­ter von Bagh: So­dan­kylä ikui­ses­ti, WSOY 2010.) Jus­si Rau­ta­nie­men leik­kaus on herkkä­vais­tois­ta, tar­kas­sa an­nos­te­lus­saan ker­to­mus­ta ko­koa­vaa. Elo­ku­vas­sa on hyvä ryt­mi. Kat­so­ja viedään kä­destä pitäen mai­se­maan ja ti­laan. Vuo­ro­kau­de­na­jat ja sääo­lo­suh­teet luo­vat vaih­tu­via, maa­lauk­sel­li­sia vai­ku­tel­mia. Otok­set ovat tuo­rei­ta ja yllättä­viä tar­jo­tes­saan vain välttämättömän tie­don, jo­ka ak­ti­voi mie­li­ku­vi­tus­ta ja luo odo­tuk­sia. Vi­suaa­li­sil­ta kei­noil­taan ri­kas ja hie­no­vi­rei­nen elo­ku­va su­keu­tuu val­miik­si vas­ta kat­so­mis­ko­ke­muk­ses­sa. Va­lon hei­jas­tues­sa kas­voil­le hen­kilöt syn­tyvät ja kas­va­vat sil­mien edessä, tässä ja nyt.
­Hyväs­tijättö
Mu­siik­kia käy­tetään vain sil­loin, kun se kuu­luu ta­ri­naan: au­tos­sa soi Suo­mi-punk, ra­vin­to­las­sa tans­sibän­din urut ja baa­ris­sa ka­rao­ke. Yl­lin kyl­lin mie­li­ku­via herättä­vinä ää­ninä esiin nou­se­vat lu­mes­sa kul­ke­mi­sen, hen­gi­tyk­sen ja työn ää­net. Näh­dystä ja kuul­lus­ta muo­dos­tuu se elämän ma­ku, mikä te­kee Tau­lu­kaup­piais­ta niin läsnä ole­van kat­so­mis­ko­ke­muk­sen.
Jos Luuk­ko­sen ja Em­pun seu­ra ei To­nil­le ope­ta­kaan ihan kai­taa tietä, pärjää­mistä se opet­taa. Jo­pa Em­pun tai­de-e­sit­te­lyt, jois­sa teos­ten ni­met ja te­kijän taus­tat vaih­tu­vat tar­vit­taes­sa os­ta­jaeh­dok­kaan pro­fii­lin mu­kaan, kou­li­vat vai­vih­kaa To­nis­ta­kin sa­na­val­miin mes­ta­ri­myyjän. Siitä on myö­hem­min hyö­tyä, kun leipä on han­kit­ta­va ovel­ta ovel­le -kau­pus­te­li­ja­na.
Luuk­ko­nen ja To­ni op­pi­vat toi­sil­taan eni­ten. Tai­tees­saan ja elämän­va­lin­nois­saan epäon­ni­nen Luuk­ko­nen saa To­niin yh­tey­den, jo­ka hä­neltä on omaan Tan­ja-tyttä­reen puut­tu­nut. Kas­va­va kiin­ty­mys on mo­lem­min­puo­li­nen. Isätön To­ni ko­kee it­senäis­ty­mis­pyr­ki­myk­sissään oman lan­ka­pu­he­linäi­tinsä ri­pus­tau­tu­va­na. Kiin­ty­mi­nen uu­teen äi­ti­hah­moon on­nis­tuu, kun se ta­pah­tuu va­paal­ta, ta­sa-ar­voi­sem­mal­ta poh­jal­ta, pyy­teettömäs­ti ja omas­ta ha­lus­ta.
O­li ly­hyt tai pitkä elo­ku­va, jos se ei kos­ke­ta, se ei ole mistään ko­toi­sin. Luuk­ko­sen ja To­nin vii­mei­nen koh­taus ase­ma­ra­vin­to­las­sa on fil­mi­vuo­den vä­ke­vim­piä. Siinä vaih­de­taan vain kat­sei­ta. Ja kynää. Sai­ras, ko­di­ton nai­nen ja ar­mei­jas­ta myöhäs­ty­nyt nuo­ri­mies täyttävät vuo­ro­tel­len lot­to­ri­vejä. Pöydän yli kä­siä vaih­ta­va kynä si­too pa­rin yh­teen. Tun­ne­ta­sol­la vai­ku­tus on hui­maa­va kuin Ro­meon ja Ju­lian par­ve­ke­koh­taus — tai So­fien va­lin­ta.
Tau­lu­kaup­piais­sa rak­kaus on vie­reen jää­mistä, mut­ta myös läh­te­mistä. (HB)
13/07/2010

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2021 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy