”On­ni on niin har­vi­nais­ta maail­mas­sa, että pa­rem­pi on ol­la hil­jaa ja naut­tia vaan”. Mark­ku Pölö­sen on­nis­tu­nein elo­ku­va oli pitkään Em­mauk­sen tiellä, jo­ka ku­va­si me­ta­ta­son huu­mo­ril­la ug­ri­lais­ta kan­san­luon­net­ta. Koi­ran­kyn­nen leik­kaa­ja me­nee sen­kin edel­le, ja enemmän draa­man kei­noin.

Huu­mo­ri on hil­jais­ta. Veik­ko Huo­vi­sen par­haim­piin ro­maa­nei­hin kuu­lu­va teos on mo­ni­tee­mai­nen. Hei­kon ei an­net­tu sor­tua ny­kypäivää huo­mat­ta­vas­ti ko­vem­mis­sa olo­suh­teis­sa, kun yk­si mies­su­ku­pol­vi kär­si en­sin so­dan ja raa­toi he­ti perään so­ta­kor­vauk­set. Ky­sei­nen so­li­daa­ri­suus saat­taa ol­la kli­see, mut­ta sa­no­ma on tar­peen ny­ky-Suo­men ko­vien kyynärpäi­den vi­linässä.

Vam­mai­nen rin­nas­te­taan lem­mik­kiin, jo­ka on tär­keä yh­teisön osa­nen. Päähän am­mu­tul­le Mert­sil­le (Pe­ter Franzén) voi suo­je­lu­sen­ke­li Eet­vi (ai­na upea Tais­to Rei­ma­luo­to) pu­hua asiois­ta, jois­ta muil­le ei muu­ten virk­kai­si. On­ni on sisäistä, ei ul­kois­ta lois­toa. Ko­mea hei­mo­so­tu­ri voi se­kun­nin mur­to-o­sas­sa muut­tua maan­ma­to­sek­si.