”­Suu­rin osa us­koo po­lii­sia, kaik­ki us­ko­vat aset­ta” Vielä 1990-lu­vul­la ko­his­tiin, kuin­ka kak­si ai­kan­sa iko­nia, Ro­bert De Ni­ro ja Al Pa­ci­no, eivät ol­leet esiin­ty­neet sa­mas­sa elo­ku­vas­sa, ja heidän us­kot­tiin Mic­hael Man­nin oh­jaa­mas­sa Hea­tis­sa­kin (1995) esiin­ty­neen toi­siaan nä­kemättä, eri otok­sis­ta teh­dyin trik­ki­ku­vin. Kes­kus­te­lu tun­tuu nyt­tem­min ai­ka tur­hal­ta ai­na­kin sen pe­rus­teel­la, kuin­ka mies­ten ke­mia so­pii yh­teen Oi­keu­den kas­vois­sa. Mo­lem­mat tun­tu­vat jo­ten­kin vai­vaan­tu­neil­ta, kun eivät voi viedä aree­naa ko­ko­naan it­sel­lensä. Ai­koi­naan Paul New­man ja Ro­bert Red­ford on­nis­tui­vat pal­jon luon­te­vam­min ja­ka­maan huo­mion.

K­li­sei­nen vii­te­ke­hys ker­too po­lii­seis­ta, joil­la on ha­lu ot­taa oi­keus omiin kä­siinsä. Har­lem on li­pu­nut kes­ki­luok­kais­ten asui­na­lueek­si, mut­ta ri­kok­sia tämä ei ole vä­hentä­nyt. Pa­han­te­kijöitä al­kaa kuol­la sar­ja­na, ja jo­kai­sen vie­reen on pu­do­tet­tu rap-hen­ki­nen ru­no. Draa­ma syn­tyy siitä, et­tei kat­so­ja tiedä ku­ka lo­pul­ta on syyl­li­nen. Draa­ma lie­nee sa­na­na hie­noi­sen liioit­te­le­va.