Mitä saadaan, kun pannaan yhteen pätevä runoilija, joka on samalla keskinkertainen laulaja, jazz-kiertoja rakastava urkuri, flamencotaustainen kitaristi ja jazz-rumpali?
Mitä saadaan, kun pannaan yhteen pätevä runoilija, joka on samalla keskinkertainen laulaja, jazz-kiertoja rakastava urkuri, flamencotaustainen kitaristi ja jazz-rumpali? Eivät siitä ehkä tajunnan ovet aukea, mutta syntyi persoonallinen rockbändi The Doors, joka loi sekunnissa tunnistettavan oman soundinsa.
Howlin’ Wolfin raaka blues, staccato-kitara ja Brechtin oopperat yhtyivät kreikkalaisiin taruihin, Willian Blaken näkyihin, Jack Kerouacin beatnik-proosaan ja hillittömään päihteiden käyttöön. Doors ei ollut The Whon tapaan parhaana aikanaan yhtä suosittu bändi kuin noustessaan nostalgia-aallon harjalle.
Doorsilla näitä comebackeja on ollut useita kymmenen vuoden välein. Ensiksi 1970-luvun lopussa Jim-elämäkerran myötä, sitten Oliver Stonen Doors-elokuvan (1991) ja toivottavasti nyt tämän dokumentin myötä.
Doorsin kappaleesta nimensä ottanut dokumentti joutui kohtuuttoman ryöpytyksen kohteeksi. Sen mukaan siinä ei ole mitään muuta uutta kuin ennen näkemätön pätkä Morrisonista ajamassa väkivahvaa Mustangia autiomaassa.
Kokonaisuus on kuitenkin valttia. Kerrontatyyli on niin iskevä ja Johnny Deppin selostus niin osuvaa, ettei tätä voi pitää yhden autopätkän blandauksena. Tämä kuuluu kaikkien 1960-lukulaisen rockmusiikin ystävien kokoelmiin.
Keskitason kuva ja ääni. Oman lisäarvonsa antaa se, että musiikkipuolen ratkaisuista vastaa Bruce Botnick, joka toimi aikoinaan yhtyeen äänittäjänä ja tuottajana. Ekstroihin on tallennettu 9 min. Morrisonin sukulaisten haastatteluja. Jopa isä, joka sentään oli Vietnamin sodan kontra-amiraali, puhuu pojastaan kauniisti. Voi vain kuvitella, minkä paineen hän kohtasi, kun media ja viranomaiset väittivät pojan heiluttaneen heppiään Miamin lavalla. Hienoa, että aika parantaa haavat. (PS)