“Poikki! Lopettakaa se kikattaminen”.
Jos totta puhutaan, niin en hirveästi innostunut Varastosta sen ensi-illan jälkeen.
Otin sen vastaan turhan henkilökohtaisella tasolla. Näytti siltä, että punkkarifilosofiasta ponnistava vieruskaveri oli samaa mieltä.
Millä oikeudella yhteiskunnan kannalta tyhjänpäiväisistä tivolitöistä elantonsa saavat eli minä ja muu ensi-iltayleisö hörähtelemme tyhmille duunareille? Mitä se tietää matalapalkka-alojen saati lähiöiden todellisuudesta?
Mutta kansa tietää. Katsojat ovat nimittäin pitäneet, ja arvostelumenestyskin on ollut taattua neljää tähteä. Ainoita poikkeuksia oli Keskipohjanmaan kriitikko Hannu Björkbacka kahdella tähdellään. Hänen mielestään suurin ongelma on onnellinen loppu, kun se alkuperäisessä romaanissa jäi sopivasti auki.
Ensi-illassa jäi ehkä huomaamatta se, että Esko Salmisen kasvuyrittäjää kuvataan yhtä groteskisti kuin duunareitakin. Eikö siis tyhjästä aloittava, menestyvä kapitalisti myöskään enää kelpaa? Tämä nousukas ajaa Porsche Cayenne Sportia, kun varastomies varastaa työllistäjältään ja ostaa Seikon kronografin. Kommunisti-rosvo-yrittäjä (Vesa Vierikko) on puolestaan maalattu siveltimellä, joka pysyisi minunkin käsissäni.
Tulee mieleen, että Suomi olisi ilman tasa-arvon mahdollistavaa peruskoulua luokkayhteiskunta siinä missä Britannia.
Nyt kotiteatterikierroksella annoin aatteiden kuitenkin mennä lapsiveden mukana ja käänsin hieman takkiani. Katsoin tämän sujuvasti läpi ja nauroin.
Komedian peruslupaus täytetään. Kaupan päälle se herättää poikkeuksellisen paljon ajatuksia.
Elokuvan suurin ongelma on se, ettei se aivan tavoita alkuperäisen tekstin tavoitetta, mikä aiheuttaa arvostelun alussa kuvatut tunteet. Kirjailija Arto Salminen (1959 – 2005) loi nimittäin farssia ja komediaa, mutta samalla yhteiskunnallisesti merkittävää proosaa. Hän kertoi kohteitaan kaunistelematta, mitä 1992 talousromahdus (joita seurasi muitakin) tekee ihmisille, jotka ajetaan nurkkaan.
Salminen nousi kulttihahmoksi jo elinaikanaan. Varsinkin Paskateoria-romaania oli turha kysellä antikvariaateista. Kirjoista otettiin uusintapainokset, mutta turhan usein niitä näkyy nyt alennuslaareissa. Katoavaista on myös kulttimaine. Eikö keskiluokkaan havitteleva, tämä nk. lukeva kansanneljännes enää seuraakaan mitään tärkeää?
Kääntöpuolellaan Salminen myös poksautteli suomettumisen ajan ilmiöille, jolloin duunarista saati kommunistista ei tehty pilaa. Jos tehtiin, ei ainakaan porvarilliselle kulttuuriväelle sitä suotu (niinpä), jos sellaista edes tunnustettiin olevan. Salminen myös monipuolisen työhistoriansa takia tunsi asiat, joista kirjoitti.
Elokuvaa ei kuitenkin tule lytistää ideologisen painolastin alle, vaan kannattaa nauttia Arto Salmisen mustan huumorin sävyttämästä ja nasevan realistisesta dialogista. Kun tähän yhdistää sopivan maltillisen ohjaustyön, joka antaa näyttelijöiden panna parastaan, kansansuosiota ei enää ihmettele.
Luulen, että paradoksaalisesti juuri palkansaajien syvät kerrokset ovat pitäneet tästä: henkilöhahmot ja heidän käyttäytymisensä ovat todellisia, tuttuja ja osuvia.
Minttu Mustakallio on täyttä dynamiittia lehmänhermoisena bimbona. Missä minä olen tämän tyypin tavannut ja usemman kerran? Levyn oheisdokumentissa hän paljastaa sabluunan: hän pyrkii olemaan kuin 1970-luvun lopun diinaripimu Kalliosta.
Muotiaatteet toimivat. 1960-luvun modeista (hyvää musiikkia, ei aatetta) sikisi 1970-luvun diinareita (osin hyvää musiikkia, ei eetosta) ja joista muotitietoiset siirtyivät 1980-luvun diskoilijoiksi ja jupeiksi (huonoa musiikkia, mutta köyhät kyykkyyn -aatetta sitäkin enemmän). Muotiryhmistä vain kovimmat yksilöt tekivät luokkaretkeä ja nousivat yhteiskunnan kaapin alalaudoille. Suurin osa kuten Mustakallion esittämä Karita tyytyi kohtaloonsa.
Kirjailija Salminen pyrki varoittelemaan, että keskiluokka putoaa mustaan aukkoon seuraavana. Esileikki tuntuu olevan se, etteivät kahdeksan tunnin työpäivät tunnu riittävän, jos aikoo asua pääkaupunkiseudulla.
Näyttelijät tekevät onneksemme tunnollista työtä. Kari-Pekka Toivonen tekee päähenkilö Rouskuna uransa parhaan roolin. Aku Hirviniemeä on sijaiskärsijänä kehuttu, mutta pidän Ranista rutiinisuorituksena. Herkän myymäläpäällikön rooli on kuin tehty aina osaavalle Juha Mujeelle.
Varasto aiheuttaa näemmä myös fyysisiä tarpeita. En sentään ahmi raakoja broileripyöryköitä, kun ei jääkaapissa sellaisia ole. Mutta makkarakuppeja paistan vaikkapa kyseenalaisena kunnianosoituksena 1970-luvun taistolaishegemonialle, jonka aiheuttama puistatus kantaa vielä tähän päivään. Kapitalisti on hoitanut kokoa ajan tonttiaan, mutta myös kosto on ollut kamala.
Kuva piirtyy tarkasti. Kombopaketin DVD-version kuva erottelee myös laadukkaasti. Ääniraita perustuu dialogille ja musiikille. PCM toistuu mattamaisesti ja lakonisesti. Raoul Björkenheimin hieno musiikki puolestaan soi tehokkaasti. Ekstroihin on tallennettu traileri, 23 min. dokumentti ja 11 min. poistettuja kohtauksia. Tämän arvostelun mietelause on kopsattu jälkimmäisestä osiosta ohjaajan komentaessa, kun legendaarisen, liki puhumattoman, roolin tekevä Jope Ruonansuu pelleilee Tex Willer -lehtensä kanssa. Willer on loistava veto, sillä hänhän oli aina rosvoriistäjien ja petollisten viskikauppiaitten kimpussa puolustaessaan reservaattulähiössä elävää heimoaan. (PS)