Äk­sy eng­lan­ti­lais­her­ra (Te­ren­ce Stamp) me­nettää vai­mon­sa (Va­nes­sa Redg­ra­ve), mut­ta vähä vähältä tämän jäl­keensä jättämä in­nos­tus mu­siik­kia koh­taan tuo uut­ta va­loa myös hä­nen elämäänsä. El­keiltään rau­hal­li­nen ja lop­puaan koh­den ene­nevässä mää­rin elämän­myön­tei­nen draa­ma on ehkä ta­ri­nal­taan en­na­koi­ta­va, mut­ta huu­mo­ri kuk­kii yllättä­vissä pai­kois­sa ja ker­to­mus saa­vut­taa elä­vyyttä.

Ikäih­mis­ten idols tar­joaa ins­pi­raa­tio­ta uu­den ko­kei­le­mi­seen ja pe­rus­ne­ga­tii­vi­sen elämä­na­sen­teen välttä­mi­seen pa­ke­tis­sa, jos­ta ei sym­paa­tiaa puu­tu — kun­han hi­ve­nen oh­dak­kei­ses­ta alus­ta pää­see yli. Hyvän elo­ku­van suu­rin pai­no­las­ti on lo­pul­ta, että vas­taa­van­lai­sia ta­ri­noi­ta on jo eh­dit­ty nähdä usei­ta, eikä tässä juu­ri muot­tia py­ritä rik­ko­maan. Ker­ron­nan ar­ki­sen pie­ni­muo­toi­nen tyy­li ja lup­sak­ka asen­ne kui­ten­kin vä­lit­tyvät ve­toa­vas­ti ja elä­keläis­ten rok­kie­si­tyk­sistä voi hy­vin am­men­taa ins­pi­raa­tio­ta pi­me­nevään syk­syyn.