Varmaankin hyviä elämänkertaelokuvia on tehty.
Varmaankin hyviä elämänkertaelokuvia on tehty. Aivojen viiden sekunnin pikatesti ei tosin tuo yhtään mieleen. Syynä on biogarafioihin elimellisesti kuuluvat draaman lait. Konventiot ovat liian voimakkaita. Syntyy patsastelua, selittelyä ja junnaamista. Kokonaisuus hämärtyy. Siksi onkin hienoa huomata, että ensi-iltakritiikki sivuutti aika nopeasti Jörn Donnerin käyttämän metatason. Miksi? Siksi että se toimii.
Elokuvassa tehdään välillä näytelmää reaalimaailmassa, välillä sännätään fiktion kautta historiaan. Marimerkon perustajan Armi Ratia elämä oli itsekin kuin näytelmää. Pääosanesittäjä taisi monta roolia sankareista uhreihin.
Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tai edes taipumuksesta maanis-depressiivisyyteen on paha mennä varsinkaan maallikon tekemään mitään jälkijättöistä diagnoosia, mutta Ratia joka tapauksessa oli tyypillinen taiteilijasielu. Sitä voisi kuvata vielä 1960-luvulla myydyllä Otavan suurella sanakirjalla, jossa oli vielä hakusana neekeri. Uusintapainokseen olisi voinut painaa päälle sana taiteilija. Toisin sanoen innostuksen hetkellä hän on iloinen ja vauhdikas, mutta murheen hetkellä pyörii sitten maan mullassa.
Ilman näitä kohokohtia ei synny oivalluksia, mutta muut hetket ovat läheisille kamalia. Kaikkea tätä ja muutakin elokuva kuvaa. Toisin kuin viime aikoina esimerkiksi Ranskassa tehdyissä muotitaiteilijoiden elämäkertaelokuvissa, tästä saa perustiedot ymmärtää, mikä oli kyseisen ilmaisun lähtökohta ja perusteet.
Jörn Donneria sopii kunnioittaa. Ja osaa hän nykyään peittää itseironiaan tavaramerkkinsä riisua päänäyttelijän (Minna Haapkylän elämänsä roolissa) alasti joko luvan kanssa tai ilman. Kaikin puolin tuntuu siltä, että näyttelijät ovat nauttineet työtehtävästään. Sekin taitaa kuvata Marimekon huippukautta. Sekin on poikkeava piirre nykyelokuvassa saati suomalaisessa taideteollisuudessa.
Marimekossa syntyi ehkäpä ensimmäinen suomalainen yrityksen kuuma ryhmä, joka ruokkii itse itseään. Seuraava oli paljon suurempi, Nokia. Molemmat yhtiöt vieläpä porskuttavat eteenpäin, vaikka sankartekojen aika niiltä jo tuli ja meni.
Kuvalla ja äänellä ei ole tavoiteltu erityistä retroilmettä. Se piristää. Ekstroissa traileri ja tiiseri. (PS)