Ei tek­niik­kaa, mut­ta sitä­kin enemmän vai­kut­ta­vaa tun­net­ta. Voi­si­ko tätä pa­rem­min sa­noa kuin kes­ki-ikäi­nen ru­no­tyttö Kem­pe­leestä kir­jeessään Ja­ri Ha­lo­sel­le: “­Ra­kas­tuin oi­kopäätä Alek­sis Ki­veen — hä­nen mer­ki­tyk­sensä Suo­mel­le ja mi­nul­le avau­tui vas­ta nyt kes­ki-iässä. Teok­se­si on niin mo­ni­ker­rok­si­nen, et­ten sel­viä siitä vielä kah­del­la kat­se­lu­ker­ral­la. En­si­ta­paa­mi­nen oli kos­ket­ta­va — lii­ku­tuin syväs­ti — mu­siik­ki ja ku­vauk­sel­li­suus veivät tie­toi­suu­den tuol­le puo­len,. Toi­sel­la ker­ral­la pys­tyin kes­kit­tymään pa­rem­min sa­noi­hin, ne jär­kyt­tivät. AK:n elämän ku­vaus on lois­ta­va ke­hi­tys­ker­to­mus, ana­lyyt­ti­nen tul­kin­ta Ki­ven hen­kilö­koh­tai­ses­ta tehtävästä suo­ma­lais­ten tiennäyttäjänä yh­teis­kun­nal­li­sen mur­rok­sen ai­ka­na. Kii­tos että olet ole­mas­sa — jat­ka tin­kimätöntä työtä­si — tänä ai­ka­na si­nun­lai­sia­si on har­vas­sa.”