Keski-ikäisten miesten viehtymystä nuoriin tyttöihin kuvataan huomattavan paljon elokuvissa.
Keski-ikäisten miesten viehtymystä nuoriin tyttöihin kuvataan huomattavan paljon elokuvissa. Ilmiö lienee siis totta, mutta ihmetyttäisi ainakin Mark Twainia, jos hän vielä eläisi. Tätä paradoksiahan hän sivusi maukkaasti kirjassaan Matkakirjeitä maasta.
Suden vuosi kertoo epilepsiansa kätkevästä älykkäästä kirjallisuuden opiskelijasta (pätevä Krista Kosonen), joka haluaisi elää omassa taloudessaan, mutta ylihuolehtivat vanhemmat pelkäävät sairauden vaaroja. Dosentti Mikko Gorman (Kari Heiskanen) joutuu puolestaan jättämään kotinsa vaimon löydettyä hyvästä ystävästä uuden miehen. Epäsuhtainen pari (puoleen ja toiseen) alkaa jakaa kimppakämppää, ja yliopistolla nostellaan kulmia.
Tarina on klisee, jota hyvät näyttelijäsuoritukset eivät pelasta. Ohjaajan ihmeelliset esiintymiset skandaalilehdistössä sekoittavat koko pakan, vaikka näin ei saisi käydä. Katsoja alkaa miettiä, kuinka paljon aiemmin hyviä elokuvia ohjannut Saarela kertoo omista pedoistaan. Koko epäuskottava draama on aikamoista ajanhukkaa ja samalla eittämättömien lahjojen väärinkäyttöä.
Panavision-suhteinen laaja kuva näyttää tarkalta ja laadukkaalta. Ääniraita erottelee rutiininomaisesti. Poikkeuksen tekee täysin epäonnistunut dynamiikka. Keskustelu on piipitystä, mutta epilepsiakohtauksen tulemista enteilevä musiikki pauhaa voimalla, jonka takia pientalossakin alkaa miettiä naapureita. Ekstroissa kaksi kommenttiraitaa, musiikkivideo ja traileri. (PS)