Ker­rom­me yhä sa­mo­ja ta­ri­noi­ta kuin ai­na ai­kai­sem­min­kin mut­ta yhä uu­sil­la ni­millä ja kas­voil­la. Tämä suo­ra lai­naus elo­ku­vas­ta tii­vistää hy­vin elo­ku­van ole­muk­sen. Me­ta­ta­son it­se­kom­men­taa­rik­si pu­not­tu elo­ku­va luot­taa sii­hen, että jos to­del­li­suus on uni ar­jen kes­kellä voi myös elo­ku­van mer­ki­tystä kä­si­tellä sen sisällä näennäi­ses­ti pe­listä pu­hu­mal­la. Kat­so­jan WTF-va­lo väl­kyttää val­toi­me­naan ku­ten elo­ku­va ha­luaa­kin, mut­ta se voi­ko tai­pa­lees­ta naut­tia tai voi­ko siinä nähdä suu­rem­man fi­lo­so­fian piir­teitä ol­koon kaik­kien hen­kilö­koh­tai­nen ko­ke­mus.

E­lo­ku­vas­sa Neo on taan­tu­nut mie­lia­lalääk­kei­den leik­kaa­mak­si koo­da­rik­si, jon­ka suu­ri saa­vu­tus on Mat­rix-ni­mi­nen pe­li. Pe­li pe­lin sisällä ja sa­mal­la elo­ku­van al­ter ego. Tämä us­ka­liaan näppärä vi­ri­telmä mah­dol­lis­taa ko­ko saa­gan kom­men­toin­nin me­ta-ta­sol­la missä fo­kus­ryhmät, pe­lin ke­hi­tys­suun­ni­tel­mat ja myyn­ti­tu­lok­set kaik­ki kel­paa­vat vek­to­reik­si fik­tion sisään. Koh­taus, jos­sa pe­li­fir­man työn­te­kijät kes­kus­te­le­vat Mat­ri­xin ole­muk­ses­ta on kieltämättä te­ho­kas ai­vo­ju­mi, jo­ka heittää het­kek­si hah­mot ulos elo­ku­vas­ta ja kat­so­jan sen nes­teal­taa­seen. Ko­kei­lu on kiin­nos­ta­va, mut­ta ei lo­pul­ta ko­vin toi­mi­va sillä jäl­ki­ma­ku on elo­ku­va­muo­toon pue­tun kom­ment­ti­rai­dan.

Fi­lo­so­foin­nin ka­ve­rik­si tar­jol­la on pal­jon aiem­pia ta­pah­tu­mia kaiut­ta­via toi­min­ta­jak­so­ja. Ve­si­sa­de piis­kaa as­falt­tia, ka­me­ra kal­lis­te­lee pot­ku­jen mu­ka­na ja miljööt kan­ta­vat tree­nimö­kiltä teräs­mie­hen kor­keuk­siin. Ko­ko­nai­suus on sil­ti hi­das ja epä­ta­sai­nen cock­tail, jo­ka pe­laa kaik­kia kat­so­jien odo­tuk­sia ja yrittää ujut­taa mu­kaan myös kai­ken sen mitä te­kijät ha­lua­vat pe­rinnöstään ker­toa. Ta­paus on aka­tee­mi­ses­ti kiin­nos­ta­va, mut­ta kau­ka­na siitä il­miöstä mikä al­ku­peräi­nen elo­ku­va ai­koi­naan oli.