Tätä jou­dut­tiin odot­ta­maan tur­han pitkään. Crash-e­lo­ku­val­laan sym­paat­ti­sen vai­ku­tuk­sen teh­nyt oh­jaa­ja Paul Hag­gis luo­taa pin­nan al­le ja ker­too, mitä Ira­kin so­ta to­del­la mer­kit­see ame­rik­ka­lai­ses­sa ta­jun­nas­sa.

Viet­na­min so­dan pitkä kes­to ja so­ti­lai­den suu­ri määrä jät­tivät syvät ar­vet yh­teis­kun­taan. Mik­sipä nyt ei kä­vi­si sa­moin: nuo­ret mie­het tu­le­vat ko­tiin pelk­kinä ih­mi­sen kuo­ri­na kuin tie­tei­se­lo­ku­vas­sa ikään.

En­ti­nen so­ti­las­po­lii­sin vää­pe­li (Tom­my Lee Jo­nes) läh­tee tut­ki­maan Ira­kis­ta pa­lan­neen poi­kan­sa mur­haa. Tu­ki­koh­ta vält­te­lee skan­daa­lia, ja sa­la­po­lii­si­ta­ri­na­na ete­nevä ker­ron­ta kuo­rii si­pu­lia pii­naa­van hi­taas­ti. Lop­pu­rat­kai­su on rea­lis­ti­suu­des­saan jär­kyttävä ja luul­ta­vas­ti niin to­si, että se häm­mentää.

Ta­ri­naan on yh­dis­tet­ty fe­mi­nis­ti­nen tee­ma, kun nais­puo­li­nen ri­kos­tut­ki­ja (C­har­li­ze The­ron) pyr­kii estämään, et­tei ar­mei­ja peit­te­le jut­tua tyy­pil­li­seen ta­paan­sa. Jo aiem­min su­ku­puo­li­ses­ta syr­jinnästä kär­si­nyt tut­ki­ja koh­taa ar­mei­ja­paik­ka­kun­nan pai­neen ra­ju­na.

Kak­si tee­maa yh­distämällä päästään aja­tus­ket­juun, jos­sa jo­ku ai­na sor­taa tois­ta. Eliit­ti pai­naa ää­nestä­jien tuel­la duu­na­rin­lap­sia kuo­le­maan tai mie­lenhäi­riöön. Mas­ku­lii­ni­nen elämän­ta­pa alis­taa nais­ta. Ei ole­kaan ih­me, että tis­si­baa­rien ku­vas­to is­ketään kat­so­jan sil­mil­le. Mut­ta lo­pul­ta nai­nen sym­bo­loi hoi­vaa ja em­pa­tiaa, mikä edus­taa tässä lei­kissä ai­noaa jär­kevää rat­kai­sua.

Kuol­leen po­jan ka­ve­ri kom­men­toi san­ka­riut­ta si­ten, et­tei sil­le ole enää si­jaa. Hy­viä ja pa­ho­ja ei pys­ty enää erot­ta­maan. Tus­kin näin on voi­nut tehdä kos­kaan, mut­ta il­luu­siot ovat vä­hintään­kin kuol­leet. Elo­ku­van ni­mi viit­taa­kin Da­vi­din ja Gol­ja­tin tais­te­luun.