Vaikka Hannu Heikinheimon uusimman tv-elokuvan tarina on hieman upeita puitteitaan pienempi, Tanssi perhoseni tanssi tarjoaa hienoa ajankuvaa niiltä vuosilta, jolloin Suomi maksoi puoleentoista miljardiin kohoavia sotakorvauksia itänaapurille.
Vaikka Hannu Heikinheimon uusimman tv-elokuvan tarina on hieman upeita puitteitaan pienempi, Tanssi perhoseni tanssi tarjoaa hienoa ajankuvaa niiltä vuosilta, jolloin Suomi maksoi puoleentoista miljardiin kohoavia sotakorvauksia itänaapurille. Nimimerkki Aino Vuoren käsikirjoitus on palkittu Sukupolveni unta –kilpailussa ja elokuva esitetään TV 1:n Kotikatsomossa maanantaina 27.12.
Tehdaskaupungissa eletään vuotta 1947. Ruukki kamppailee tuotantovaatimusten täyttämiseksi kolmivuorotyössä. Ihmiset hälisevät Neuvostoliiton valvontakomission saapumista. Monelle entinen vihollinen on yhä ”ryssä”, vaikka toiset ovatkin jo omaksuneet opin ”kansojen ystävyydestä”.
Venäläisemigrantti pitää paikkakunnalla tanssikoulua. Pienten ballerinojen joukossa varvistelee myös työläisperheen tytär Anja. Valvontakomission päällikkö, eversti Rajevski huomaa tytön, joka muistuttaa hänen omaa lastaan, joka ennen sotaa sai tanssia Kirovin baletissa.
Kukkaisvalssia kartanossa
Anjan isä ei katso tyttären sipsuttelua hyvällä. Äidin taivuttelukykyä tarvitaan, kun Anja saa kutsun saapua esiintymään everstin järjestämään juhlaan. Mutta viimein pikku ballerina voi pyöriä Kukkaisvalssissa hienon kartanon kristallikruunujen alla.
Tanssi perhoseni tanssi on kuvaaja Raimo Hartzellin ja Heikinheimon henkiin herättämä pala historiankirjoitusta. Kaupunkikuva elää ehyenä ja monipuolisena. Tv-elokuvissa näkee enää harvoin yhtä huolellista jälkeä. Sarjatuotannon pahvikulisseihin kyllästyneelle filmin visuaalisuus on mannaa.
Elokuvanovellin ainekset
Vastakohta-asetelmat piirretään nopeilla vedoilla. Sota-ajan katkeruus ei tarinan maailmassa ole vielä laantunut. Tehtaan väen sukua on kaatunut rintamalla. Sosialismin aatteillakin on vetovoimaa. Päällimmäiseksi jää sittenkin suomalainen realismi: on pelattava kädessä olevilla korteilla. Sotakorvausten synnyttämällä sisulla Suomi nousi.
Tanssi perhoseni tanssi kärsii liiasta pituudesta. Tunnelmakuvat sopivat paremmin elokuvanovellin mittoihin. Tunnin kesto olisi kiteyttänyt Anjan suuren hetken koskettavammaksi. Puolitoistatuntisena katsojan odotuksia ladataan liikaa lopun tanssinumerolle, josta tuokiokuva olisi riittänyt mainiosti.
Mira-Netta Härkönen on oivan arkinen tanssityttö, jonka ikäistään kypsempi olemus kantaa filmiä pitkälle. Jukka Voutilainen everstinä ja Leif Wager vanhana paronina vakuuttavat kielitaitoisina kulttuurin ystävinä. Emilia Pokkinen esittää tyttären puolta pitävää äitiä elämän makuisesti. Pauli Poranen on tyypitelty jykevän tehdastyöläisen rooliin. (HB)