Perä­suo­lentä­hys­tys­hom­mis­ta al­ka­va tai­de ei voi ol­la to­taa­li­sen huo­noa. Geor­ge Grie­ve­sillä (Tom Ca­va­nagh) on ol­lut kai­ken­lai­sia nä­kyjä jo en­tuu­des­taan, mut­ta näennäistä­hys­te­lyn jäl­keen hom­ma to­del­la­kin me­nee se­ka­vak­si. No­peas­ti sel­viää, että pien­ten ereh­dys­ten jäl­keen perä­suo­li ei ole ol­lut pääl­limmäi­nen tut­kis­ke­lun ai­he. Grie­ves on siir­ret­ty uu­siin mai­se­miin, seu­raa­vaan ker­rok­seen, jos­sa eivät pä­de ihan sa­mat säännöt. Lääkä­ria­se­mas­ta pal­jas­tuu epä­luo­tet­ta­via, ah­dis­ta­via piir­teitä. Ka­ve­rin pään sisällä val­lit­see py­syvä lis­ko­jen yö.

Mei­nin­ki on kuin Mal­min päi­vys­tyk­sessä. Tau­dis­ta huo­li­mat­ta, nok­kaan tun­ge­taan Duac­tia. Pääl­lekäyvä mys­ti­syys on läsnä jat­ku­vas­ti, une­no­mai­nen dia­lo­gi on hah­mo­jen näköi­nen, hur­vit­te­le­va ja mo­niu­lot­tei­nen. Psy­ko­lo­gi­nen te­le­vi­sioe­lo­ku­va voi par­haim­mil­laan ol­la mie­li­pi­teitä ja­ka­va ja kes­kus­te­lua herättävä tai­teen­pa­la­nen.