A­joi­tus on tär­kein. Ei siis tark­kuus, sillä sven­gi syn­tyy hie­noi­sis­ta ryt­mii­kan vir­heistä. Mus­tat me­het sen tietävät. Sa­moin tie­si Lo­ven At­te Blom, rum­pa­li­na to­ki myös Ch­ris­se Sc­hwindt. Sä­veltäjä­mes­ta­ri Ot­to Don­ner jou­tui tämän lo­pul­ta myöntämään.

Mi­nul­le hen­kilö­koh­tai­ses­ti ajoi­tus oli hyvä, sillä en eh­ti­nyt tätä elo­ku­viin kat­so­maan (vaik­ka tah­doin) ja BD-ver­sion­kin sain ti­lat­tua tur­han myöhään (vaik­ka aioin). Kat­soin tämän kui­ten­kin he­ti sen perään, kun olin kuun­nel­lut put­keen CD-ko­koel­man Lo­ve Re­cords 3 (U­ni­ver­sal). Kuu­des le­vy jäi har­mit­ta­vas­ti kes­ken, mat­ka Ou­lus­ta Van­taal­le ei riittä­nyt kro­no­lo­gi­ses­sa jär­jes­tyk­sessä Lo­ven sing­let ko­koa­van kol­mos­bok­sin lä­pikäy­mi­seen. Jos vielä edetään vuo­den 1979 vii­mei­seen Lo­ve sing­leen (An­dy Mc­Coyn ja kump­pa­nien ra­mo­hen­ki­nen Briard-le­vy), tar­vi­taan kai­ke­ti bok­se­ja kol­me lisää. Toi­vot­ta­vas­ti At­te Blo­min elämän­työtä koo­taan yh­teen edel­leen, ja saa­daan jat­kok­si vielä Jo­han­na-sing­let yk­siin kan­siin.

Mut­ta oli­pa rat­toi­sim­pia ajo­mat­ko­ja kos­kaan. Ta­sa­tun­tien it­seään tois­ta­vat uu­ti­set jäivät tyys­tin kuu­le­mat­ta me­risäästä pu­hu­mat­ta­kaan. Sa­ma mat­ka jat­kui myös tämän elo­ku­van suh­teen.

Se on mie­lestä­ni Alek­si Mä­kelän uran pa­ras oh­jaus, vaik­ka krii­ti­kot eivät liioin läm­men­neet eikä kan­sa juu­ri­kaan käy­nyt kat­so­mas­sa. On suo­ra­nai­nen har­mi, et­tei elo­ku­vaa to­teu­tet­tu jo vii­me vuo­si­tu­han­nen puo­lel­la, kun po­liit­ti­sen lau­lu­liik­keen soun­dit nou­si­vat lis­toil­la.

Ymmärrän kyllä, jos mo­ni pi­ti tätä lat­tea­na. Näin on jos Lo­ven mu­siik­ki ei kos­ke­ta. On­nis­tu­nut tästä kui­ten­kin tu­li sen ta­kia, että pää­hen­kilöt eivät jää­neet epäus­kot­ta­vik­si pök­kelöik­si. Var­sin­kin Ri­ku Nie­mi­sen Sc­hwindt tun­tuu hy­vin on­nis­tu­neel­ta kah­den suur­mie­hen vä­lissä, oli hän sit­ten mie­hen tun­te­nei­den mie­lestä to­del­li­sen oloi­nen tai ei. Kai­ken pe­rus­ta on tie­ten­kin Lo­ven mau­kas ka­ta­lo­gi, jon­ka tun­nel­mia osa­taan käyttää draa­man apu­na so­pi­van ke­peäs­ti. Myös to­del­lis­ten muu­si­koi­den viit­tee­no­mai­nen hyö­dyntä­mi­nen toi­mii mai­nios­ti.

A­jan­ku­vaa on kii­tel­ty. Oma roc­kai­ka­ni al­koi oi­keas­taan siitä, mi­hin elo­ku­va päät­tyy eli Hur­ri­ga­ne­siin en­sial­bu­miin. Tun­nel­ma ei tö­ki näi­hin muis­ti­ku­viin ver­rat­tu­na.

E­lo­ku­va to­sin al­kaa Zip­po-sytkä­rin sähäh­dyk­sellä. Voi­pi ol­la, että Sta­din nuo­ril­la oli yh­teyk­siä Yh­dys­val­toi­hin, mut­ta esi­mer­kik­si Ou­lus­sa en näh­nyt tuol­la vuo­si­kym­me­nellä Zip­poa muil­la kuin ai­koi­naan Ka­le­van ku­vaa­ja­na toi­mi­val­la Juk­ka Kyrö­mie­hellä. Hän oli saa­nut sen in­ter­rai­lil­la jenk­ki­so­ti­laal­ta. Se me­ni ker­ran huk­kaan Rat­to­ri­lu­pil­la, ja Juk­ka suu­rin piir­tein ryö­mi kaik­ki nur­kat.

Se ei tun­nu kos­kaan tu­le­van näissä nos­tal­giae­lo­ku­vis­sa esil­le, kuin­ka os­to­voi­ma oli hy­vin al­hai­nen. Luk­sus­tuot­tei­siin ei juu­ri kellään ol­lut va­raa. Sel­lai­sia oli­vat zip­po­jen lisäk­si jo­pa au­rin­ko­la­sit ja Fiat 600:s­ta pa­rem­mat au­tot. Ehkäpä hel­sin­kiläi­sillä por­va­ris­ka­ka­roil­la oli pa­rem­min. Ou­lus­sa kaik­ki söivät sa­maa li­ha­sop­paa päiväs­ti toi­seen ja kär­sivät ra­ha­pu­las­ta, kun pi­hit ko­ti­jou­kot pelkä­sivät kas­vat­ta­van­sa hult­tioi­ta.