Kun uu­den aal­lon bän­dien soi­ti­nar­se­naa­lin tu­li­vat kos­ket­ti­met ja stu­dios­sa ko­ne­mai­sik­si mik­sa­tut rum­mut, kaik­ki al­koi mennä pie­leen. St­rang­lers ja Clash oli­vat poik­keus, mut­ta ka­peas­sa kat­san­to­kan­nas­sa vuo­si 1978 oli­si voi­nut jäädä voi­maan ja punk jämähtää Heartb­rea­ker­sin kol­men soin­nun rock ’n rol­liin.

Sa­ma ta­pah­tui Suo­mes­sa hie­man toi­sin, kun Ep­pu Nor­maa­li jät­ti Ma­xi­mun Jee & Jeen iloi­set vai­kut­teet (T­he Who, surf, Ra­mo­nes, CCR) ja al­koi Suo­men Di­re St­rait­sik­si. Mut­ta pa­hem­paa oli, kun punk muut­tui po­see­rauk­sek­si ja syn­tik­ka­po­pik­si.

Yk­si ni­vel tässä ke­hi­tyk­sessä oli Joy Di­vi­sion. Eikä ky­se ole siitä, et­teikö mu­sii­kin pidä ke­hit­tyä, vaan mil­lai­sek­si se ke­hit­tyy. Joy Di­vi­sion oli mik­saus Vel­vet Un­derg­roun­dia, Door­sia ja Bowie­ta. Sen soun­di loi juu­ret hyvään­kin mu­siik­kiin, niin­kin kauak­si kuin esi­mer­kik­si Je­sus and Ma­ry Chai­niin. Se joh­ti myös U2:n soun­diin, jo­ka oli hui­keaa War-a­bu­mil­la, mut­ta joh­ti in­hot­ta­vaan mu­sii­kil­li­seen naii­viu­teen ja rai­vos­tut­ta­vas­ti jo­ka­pai­kas­ta tun­ke­vaan sta­dion­soun­diin.

Joy Di­vi­sion –­do­ku­ment­ti il­mes­tyi le­vynä hie­non Cont­rol-d­raa­mae­lo­ku­van ai­koi­hin. Le­vy hä­vi­si ko­koel­mis­ta­ni sil­loin jon­ne­kin. Nyt tämä on hyvä nos­taa esil­le, kun do­ku­ment­ti il­mes­tyi elo­kuus­sa 2010 Suo­men te­le­vi­sios­sa. Jos tämän mis­sa­si, kaik­kien hy­vien mu­siik­ki­do­ku­ment­tien ystä­vien kan­nat­taa hank­kia le­vy hyl­lyynsä.