Kokkolasta kotoisin olevan monilahjakkaan Jan Forsströmin käsikirjoittama ja leikkaama ja vähintäänkin kunniakokkolalaisen Zaida Bergrothin ohjaama elokuva Hyvä poika on saanut arvostelijoita hyvän vastaanoton.
Kokkolasta kotoisin olevan monilahjakkaan Jan Forsströmin käsikirjoittama ja leikkaama ja vähintäänkin kunniakokkolalaisen Zaida Bergrothin ohjaama elokuva Hyvä poika on saanut arvostelijoita hyvän vastaanoton. Taiten tehtyä, fiksua elokuvaa heiltä odottaakin erittäin lupaavan Skavabölen poikien jälkeen.
Uutuus on hallittu, rennon vapautuneesti näytelty ja kokeilevan kevyt luomus. Pienimuotoisena Hyvä poika on tiivis, parhaimmillaan painostava, mutta pahimmillaan kolea elokuva rakkauden puutteesta. Ihan kaikista tarinan hahmoista en ehtinyt puolitoistatuntisen aikana kiinnostua. Useimpiin tuskastuin, mikä kai on tarkoituskin.
Vastenmielistä sakkia ympärilleen kerää keski-ikäistyvä tähtinäyttelijä Leila Manner (Elina Knihtilä). Hän pakenee ensi-iltafiaskoa ja iltapäivälehtiä luonnonkauniilla paikalla rannalla sijaitsevalle huvilalleen. Mannerin lapsille, Ilmarille (Samuli Niittymäki) ja Untolle (Eetu Julin) parasta olisi kesäinen rauha ja yhteinen aika äidin kanssa. Mutta taiteilijadiiva kaipaa aikuista seuraa heti, kun tuli on saatu tupaan ja kun uuninpiipussa majailleiden linnunpoikasten ääni on vaiennut.
Kesävieraat helvetistä
Teini Ilmari inhoaa eniten äitinsä miesvieraita. Vaikka kirjailija Aimolla (Eero Aho) on ystävälliset aikeet, Ilmari on mustasukkainen. Käyttäytyy epävarma ja ympäristöään manipuloiva Leila kuinka päättömästi, Ilmari on aina äitinsä puolella. Väkivaltaan saakka.
Filmin henki on yksityiskohdissa, joista ei puutu hirtehisiä piirteitä. Huvilalla kyläilevän boheemiporukan Kari (Antti Raivio) on jo tullessa kännissä ja ilkialaston, mutta häneen ei kukaan kiinnitä huomiota. Kari kun on tyylinsä löytänyt.
Kesäilonpidon väkinäisyyttä Bergroth ja Forsström seuraavat katsojan myötähäpeän saattelemina paljastavasti. Lähikuvissa sulkeutuneen Ilmarin ajatusten tavoittaminen on aavistuksenomaista, ja juuri vaistonvaraisissa oivalluksissa filmi on parhaimmillaan. Hyvän pojan väkevimmässä kuvassa Ilmarin takaraivosta jo vaistoaa humahduksen, ennen kuin hiljainen poika räjähtää.
Isoveli Ilmari kuuntelee uunin pahaenteisesti vaimenevia ääniä. Pikkuveli Unto kuvittelee saunanpesässä kolkuttavan Uunipojan. Sitä, onko Uunipoika kiltti vai ei, pikkumies ei voi ihan varmasti tietää. Illan pimetessä viihtymättömyys ja tukahdutettu aggressio yltyvät psykopatologisiin mittoihin. Kesäisen luonnon, avaran taivaan ja kirkkaan vedenkin äärellä voi suljetun paikan kammo yllättää, kun ihmiset joutuvat synkkien ajatusten häkkiin.
Elokuva jättää katsojan aika ulkopuoliseksi. Näihin tyyppeihin ei haluaisi tutustua ja samaistuminen vasta vaikeaa onkin. Tarinan nuoret, Unto, Ilmari ja Ilmarin tyttöystävätyrkky Karita (Anna Paavilainen), voisivat olla mahdollisuuksia tarinassa, mutta jäävät ajatuskokeiksi. Samuli Niittymäen herkästi esittämä, avuton Ilmari on lähes autistinen tapaus kontaktikyvyttömyydessään. Karita saa hiukan eloa nuorukaiseen, mutta oudoksun ratkaisua tehdä tytöstä holtiton heitukka, kuin Leila Mannerin nuorempi painos. Sekä Ilmari, Karita, että Leila kärsivät läheisriippuvuudesta, jolla huomaamattaan vahingoittavat itseään ja toisiaan, eikä oheisvahingoiltakaan säästytä.
Traaginen havahtuminen
Elokuvan musiikkimaailmaa on Mi and L’au -duon lauluin, Carolan, Tamara Lundin tummin balladein ja Riki Sorsa -karaokein runsaanlaisesti. Vaihtuvat sävelmät avaavat intiimiä tilaa moneen suuntaan, kun keskittäminen ja hiljaisiin kohtiin luottaminen olisivat voineet viedä pitemmälle. Uunivertaukset ja pikkupojan ötökkä- ja kuvausharrastus pyrkivät syventämään pelkistettyä juonta ja tuomaan uutta näkökulmaa kerrontaan, mutta täysin luontevasti ne eivät tarinaan asetu.
Elokuva on omintakeinen ja rohkeakin esittäessään kohtauksia, jotka ovat potentiaalisesti joko vastenmielisiä – humalaörvellys – tai kiusallisuudessaan julmia – pikkupojan imitaatioesitys. Hyvä poika ei pyri miellyttämään katsojaa.
Yksittäiset juonenmutkat mietityttävät. Kirjailijan saama sähköisku tuntuu hätäratkaisulta. Pubikohtaus kauppareissuineen ja kassavajeineen jää epäselväksi. Mihin Aimo karkkia tarvitsee? Karita ei ainakaan kavallusepäilystä, kun hänellä muutenkin on jo lokaa niskassa.
Eero Ahon esittämä kirjailija on niin vankkatekoinen ja Ilmari puolestaan semmoinen riuku, että nuorukainen ei oikein tunnu uhalta täysikasvuiselle miehelle. Ilmari on silti elokuvan sielu. Joskin Samuli Niittymäen on varottava, ettei juutu herkkiin luuserirooleihin, joita häneltä on lyhyessä ajassa nähty peräkkäin televisiossa – Mobile Horror, Enon opetukset — ja nyt elokuvassa.
Odotin enemmän Elina Knihtilän näyttelijästaralta. Hahmo on kovin lähellä kliseetä iltapäivälehtikohuineen. Koskettavaksi Leila Manner muuttuu vasta pakahduttavassa lopussa, traagisessa havahtumisessa äidintuskaan ja riittämättömyyteen. Eero Aho on hiukan kelmi esittäessään tavallisen kunnollista kirjailijaakin. Aimon kohtalo ei meitä suuremmin hetkauta. Eniten yksin ja aikuisten silmiltä katveeseen jää Eetu Julinin pikku-Unto. Tässä seurassa se tarjoaa lapselle silti parhaan ellei ainoan selviytymismahdollisuuden. Erityisen vetoava Unto on pyytäessään Aimoa saattomatkalle hämärälle rantapolulle. Pientä tukea kaipaa itsellinenkin.
Hyvä poika on kuvattu halvalla käyttäen uusinta digikalustoa. Anu Keräsen kevyt käsivarakamera tavoittaa tilanteet ilmavina ja tuoreina. Parhaimmillaan jälki on tasapainoista ja miellyttävää, kun ihmiset liikkuvat luonnon keskellä aurinkokylvyissä. Mutta paikoin vaikutelma jää latteaksi ja ihmiset kalvakoiksi. Pienillä videokameroilla ja budjeteilla on rajoituksensa. Kokonaisuutena Hyvä poika ei yllä Bergrothin Skavabölen poikien tai Forsströmin vaikuttavimpien lyhytfilmien tasolle. (HB)