Eläkkeelle jäänyt musiikinopettaja Winifred kaipaa viihdykettä.
Eläkkeelle jäänyt musiikinopettaja Winifred kaipaa viihdykettä. Lähipiiri ei tartu vanhanherran huumorin koukeroihin. Viimeinen piano-oppilaskaan ei jaksa harjoitella.
Tekohampaat ja huonosti asettuva peruukki antavat Winifredille uuden persoonan. Vain sonnustautuneena voi vapautua ihmisvelvoitteiden raskaista velvotteista, tasapäisyyden painolastista.
Isä-tytärsuhde on jumittunut hankalaan tilaan. Winifred päättää yllättää tyttärensä iloisesti tämän työpaikalla Bukarestissa. Kauniina tarkoituksena lienee parsia kokoon, mitä parsittavissa on. Tytär työstää kiireisesti sopimusta tärkeän asiakkaan kanssa. Isän saapumisajankohta on työasioiden etenemisen kannalta mahdollisimman väärä. Varsinkaan kun isä ei ole ihan entisensä.
Isäni Toni Erdmann ei tarkastele kasvatuksellisia epäonnistumisia, päinvastoin kasvatus- ja kasvamisprosessi nähdään jatkuvana. Vaikka isä pettyneenä havaitsee tyttärensä keskittyvän ainoastaan uraansa, hän ei luovuta. Winifred tahtoo pakkomielteisesti herättää jälkikasvussaan tunteita, jotka vanhempi haluaa itsestään toistuvan.
Maren Aden elokuvan esillepano on omituinen, perhesuhdedraama käsitellään äkkiväärästi tummuvan huumorin keinoin. Ohjaaja pureutuu sukupolvien välisen ymmärryksen etsintäprosessiin surkuhupaisin esimerkein, jättäen katsojan toistuvasti hämmästyksen valtaan. Vakava teema ja näennäisrealistinen kerronta makuloidaan kreisikomediasta revityllä kuvastolla ja umpikummallisten kohtausten jatkumolla. Räikeä kontrasti tekee elokuvakokemuksesta poikkeuksellisen.
Hahmojen moniulotteisuus ja hersyvästi muuntautuva kasvutarina perustelevat lähes kolmituntisen kokonaisuuden. Sandra Hüllerin ja Peter Simonischekin välinen suhde selittyy lopulta vain verisiteellä.
Isäni Toni Erdmann häiritsee monilla tasoilla, se pureutuu ihon alle toistaiseksi määrittelemättömäksi ajanjaksoksi. Epäilisin tuon ajanjakson olevan ihmiselämän mittainen. (VA)