Ron Howar­din Beat­les-do­ku­mennt­ti ai­heut­ti etu- ja jäl­kikä­teen sa­man­lai­siä vä­rinöitä kuin vuo­sia sit­ten se, kun kaik­kien ai­ko­jen tär­keimmän rockbän­din ar­kis­tois­ta kai­vat­tiin kol­me Ant­ho­lo­gy-ko­koel­maa. Aluk­si tun­tui siltä, et­tei mitään mer­kittävää uut­ta voi­nut löy­tyä. Kun vii­mei­nen sä­vel jäi kai­ku­maan il­man, ymmär­si, kuin­ka väärässä sitä taas oli­kaan.

Niin vain Howard kai­vaa Fab Fou­ris­ta uu­sia vi­vah­tei­ta, herättää tuo­rei­ta aja­tuk­sia ja ymmärää ko­ros­taa jo tie­dos­sa ole­vaa.

Oh­jaa­ja mu­kaan kes­keistä oli ne­li­kon yh­teisöl­li­syys, vaik­ka me­dia kes­kit­tyi ai­koi­naan rii­toi­hin ja eroon. Bän­di edus­ti en­simmäistä ehjää per­hettä, mikä so­dan ku­ris­ta­mas­sa Li­ver­poo­lis­sa ei ol­lut mah­dol­lis­ta. Ylä­luok­kai­set taus­ta­hah­mot, ma­na­ge­ri Brian Eps­tein ja tuot­ta­ja Geor­ge Mar­tin loi­vat hyvän vas­ta­pa­rin työväen­luok­kai­sil­le muu­si­koil­le. Syn­tyi ikään kuin unel­mien jal­ka­pal­lo­jouk­kue, jos­sa kou­lu­tet­tu nä­ke­myk­sel­li­syys ja ter­ve jätkämäi­syys koh­taa­vat.

Howatd malt­taa ra­ja­ta pel­kik­si viit­teik­si jo useaan ker­taan nars­ku­tel­lut (Ham­pu­ri, Stu, Pe­te Best, Yo­ko Ono) ai­he­pii­rit ja kes­kit­tyy keik­kai­luun al­kaen vuo­des­ta 1963 päät­tyen vuo­den 1967 Ser­geant Pep­pe­riin, jo­ka te­ki yleisö­pau­hun lisäk­si ja vii­meistään. keik­kai­lun mah­dot­to­mak­si. Epi­lo­gi­na on loo­gi­ses­ti vii­mei­nen jul­ki­nen esiin­ty­mi­nen App­len ka­tol­la.

Do­ku­men­tin liikk­ku­vat ja staat­ti­set ku­vat tun­tu­vat yllättävän­kin tuo­reil­ta, vaik­ka pal­jon tut­tua­kin on käy­tet­ty. Me­huk­kai­ta ykis­tyis­koh­tia riittää.

Yk­si täl­lai­nen liit­tyy sii­hen, ku­ka lau­loi soo­loa millä­kin kap­pa­leel­la. Ai­na­kin mi­nul­le oli myön­tei­nen yllä­tys, että Geor­ge lau­loi bän­din ver­sion Chuck Ber­ryn klas­si­kos­ta Roll Over Beet­ho­ven.

Lop­pu­teks­tit kan­nat­taa kuun­nel­la lop­puun saak­ka, sillä lo­pus­sa seu­raa mu­ka­va yllä­tys.