Po­ro­poi­ka Ni­ko kas­vaa Poh­joi­sen rau­hai­sis­sa met­sissä leik­kien par­hai­den ystä­viensä, lii­to-o­ra­va Ju­liuk­sen ja po­ro­tyttö Saa­gan, kans­sa. Ni­kon äi­ti on ker­to­nut ta­ri­noi­ta isästä, jo­ka kuu­luu Jou­lu­pu­kin re­keä vetä­viin iso­jen po­ro­jen len­to­jouk­koi­hin. Sik­si Ni­ko­kin tah­too op­pia lentämään.

Elämässähän lentä­mi­nen on us­kon asia, jo­ten ky­vyistään va­kuut­tu­nut Ni­ko ot­taa suun­nan Kor­va­tun­tu­ril­le isäänsä ta­paa­maan. Mat­kal­la vaa­ra­na on Mus­tan Su­den joh­ta­ma pe­to­lau­ma. Ni­ko saa tietää su­sien ka­va­las­ta suun­ni­tel­mas­ta pistää pos­keen­sa Jou­lu­puk­ki lentä­vi­ne po­roi­neen. Jou­lu on pe­las­tet­ta­va! Mus­tan Su­den näkö­kul­mas­ta Ni­ko on nyt pik­kui­nen po­ro, jo­ka tietää lii­kaa. Eh­tivätkö Ni­ko, Ju­lius ja op­paa­na toi­mi­va Wil­ma-lu­mik­ko va­roit­ta­maan Kor­va­tun­tu­ria uhas­ta?

Suo­ma­lais-sak­sa­lais-ir­lan­ti­lais-tans­ka­lai­nen Ni­ko – Lentäjän poi­ka on ai­van upea piir­ret­ty fil­mi. En muis­ta kos­kaan näh­nee­ni näin on­nis­tu­nut­ta suo­ma­lais-sak­sa­lais-ir­lan­ti­lais-tans­ka­lais­ta ani­maa­tio­ta! Kan­sainvä­li­set yh­teis­työe­lo­ku­vat ovat usein tai­teel­li­ses­ti haa­lei­ta komp­ro­mis­se­ja, joi­den lop­pu­tu­los ei miel­lytä juu­ri ketään. Mut­ta Ni­ko to­dis­taa muu­ta, haus­kas­ti ja pe­rin­tei­sen jou­lue­lo­ku­van tyy­liin. Lentäjän po­jan tek­ni­nen ta­so on alan­sa huip­pua ja kun ker­to­mus­kin vetää, voi fil­mil­le po­va­ta laa­jaa­kin me­nes­tystä.

Tätä piir­ret­tyä seu­ra­tes­sa ei tar­vit­se muis­tel­la, että se on alun pe­rin suo­ma­lai­nen idea ja pro­jek­ti, jol­le pitäi­si an­taa sää­li­pis­teitä ko­ti­mai­suu­des­ta. Dis­neyn ja Pi­xa­rin hui­kean Wall-E:n jäl­keen voi hä­pei­lemättä kat­soa val­loit­ta­van Lentäjän po­jan – jo­ka on mak­sa­nut 22 ker­taa vä­hemmän kuin Ame­ri­kan serk­ku. Pie­nen jä­te­ro­bo­tin rin­nal­la pik­ku po­ro­po­jan bud­jet­ti on ”­vain” 6 mil­joo­naa eu­roa.

Ver­tai­lu­kel­poi­nen maail­man­luo­kan tek­ni­nen ta­so ja yh­teis­tuo­tan­to­taus­ta herättävät tie­tys­ti ky­sy­myk­sen, mi­ten suo­ma­lai­nen Lentäjän poi­ka sit­ten on. On­ko per­soo­nal­li­nen elo­ku­van­te­ko mah­dol­lis­ta näissä puit­teis­sa?

Vaik­ka elo­ku­va ei ta­voi­ta Wall-E:n fi­lo­so­fis­ta ta­soa ja hie­no­syi­sintä il­mai­sua, on Lentäjän poi­ka ker­rot­tu len­nok­kaas­ti ja sen eläin­hah­mot viehättävät. Jäi­nen seik­kai­lu ja piir­ros­ko­miik­ka tuo­vat mie­leen Ice Agen, luo­las­taan hal­lit­se­va Mus­ta Su­si Lei­jo­na­ku­nin­kaan ja Step­hen Mc­Keo­nin Hol­lywood-säes­tys mo­net Dis­neyn eläin­ta­ri­nat. Sil­ti lu­mi­met­sissä on ha­vait­se­vi­naan suo­ma­lais­ta va­lon­ka­joa ja Kor­va­tun­tu­rin jätkän­kynt­tilöissä ko­toi­sen jou­lun läm­mintä pu­na­heh­kua.

Ni­ko – Lentäjän poi­ka al­kaa näytös­luon­toi­ses­ti tur­han­kin vauh­dik­kail­la len­to­ku­vil­la. Sen jäl­keen kun yleisön mah­dol­li­set epäi­lyk­set ko­ti­mai­sen ani­maa­tion tai­dok­kuu­des­ta on hau­dat­tu, te­ho­kei­not sääs­tetään ta­ri­nan ker­to­mi­seen par­haal­la ta­val­la. Iso­jen po­ro­jen ylväs lii­to ja pik­ku­po­ron il­ma­len­not tar­joa­vat silmä­ni­loa. Lu­mi­hiu­ta­leet pi­meässä metsässä, myrs­ky, vaa­ral­li­nen Tuo­ne­lan­joen yli­tys ja Kor­va­tun­tu­rin jäi­nen la­by­rint­ti yllättävät hal­lit­tui­na, kek­se­liäinä vi­sioi­na ja tun­nel­man­vaih­dok­si­na. Kol­miu­lot­tei­nen vai­ku­tel­ma on pai­koin my­kistävä. Yk­si­tyis­koh­dis­sa su­sien hii­linä pa­la­vat silmät ja koi­vun­run­ko­jen sekä Jou­lu­pu­kin reen kä­sin kos­ke­tel­ta­va puu­mai­suus ovat myös huo­lel­lis­ta di­gi­työtä.

Ol­li Jan­tu­nen on oi­va Ni­kon nuo­re­na ää­nenä ja Han­nu-Pek­ka Björk­man te­kee lii­to-o­ra­va Ju­liuk­ses­ta vi­vah­teik­kaan ystävä­hah­mon. Muut­kin suo­ma­lai­set ää­ninäyt­te­lijät lois­ta­vat roo­leis­saan. Sen si­jaan fil­min lau­lut eivät ole kak­si­sia. Nii­den käyttö ei on­nek­si hi­das­ta ta­ri­nan ete­ne­mistä.

E­ri­kois­mai­nin­ta to­teu­tuk­sel­le tu­lee siitä, et­tei Ni­ko – Lentäjän poi­ka kai­paa yl­tiöon­nel­lis­ta, ydin­per­heen yli­voi­maa heh­kut­ta­vaa Hap­py En­diä. Ihan ta­val­li­nen, eri­lai­sia rat­kai­su­ja ymmärtävä ar­ki­nen on­ni riittää. Ehkä tässä rat­kai­sus­sa on eni­ten esillä Lentäjän po­jan eu­roop­pa­lai­suus ja sen suo­ma­lai­nen, len­nok­kaas­sa­kin ta­ri­nas­sa ja­lat maas­sa pitävä luon­ne. (HB)