A­lan Ben­net­tin näy­telmän nai­so­pet­ta­ja mää­rit­te­lee his­to­rian: ”­His­to­ria on nai­set, jot­ka seu­raa­vat mies­ten perässä ämpä­riä kan­taen.”

Eng­lan­nin­kie­li­sessä maail­mas­sa Ben­nett ja näy­telmä His­to­ry Boys tun­ne­taan. Fil­mi­ver­sion poh­jois­mai­sen dvd-jul­kai­sun kan­nes­sa lu­kee kui­ten­kin Wild Ge­ne­ra­tion. Ja is­keehän se ni­menä enemmän kuin mil­joo­na volt­tia?

B­ri­teillä on pe­rin­teitä on­gel­ma­nuor­ten ku­vaa­ji­na, mut­ta Wild Ge­ne­ra­tion ei ole mikään Quad­rop­he­nia tai Scum, pi­kem­min­kin kir­ja­vii­sas Kuol­lei­den ru­noi­li­joi­den seu­ra. Wild (vil­li) voi­tai­siin hy­vin kor­va­ta sa­nal­la Mild (mie­to), sillä Ben­net­tin opis­ke­li­ja­nuo­ret ovat sa­na­val­mii­ta, hyvä­ta­pai­sia, hil­lit­tyjä ja su­vait­se­via. Kai­kil­la on in­to päästä omas­ta kes­kin­ker­tai­ses­ta Cut­le­rin opi­nah­jos­taan ar­vos­tet­tuun Ox­for­diin.

Ar­vo­sa­na­metsäs­tys al­kaa, kun kun­nian­hi­moi­nen reh­to­ri (rie­mas­tut­ta­van än­kyrä Cli­ve Mer­ri­son) palk­kaa uu­den luu­dan la­kai­se­maan opet­ta­ja­kun­nas­sa. His­to­ria­tie­don tai muun si­vis­tyk­sen ta­voit­te­lu sinänsä ei enää riitä, vaan 80-lu­vun kou­lu­maail­mas­sa pu­hal­ta­vat tu­los­vas­tuun kylmät tuu­let.

Cut­le­rin sisäop­pi­lai­tok­sen kas­va­tit lil­lu­vat etuoi­keu­tet­tu­jen ank­ka­lam­mi­kos­sa. Ben­net­tin tei­nit eivät kil­pai­le ve­rissä päin, vaan hu­vit­tu­neis­sa tun­nel­mis­sa. Ketään ei sor­si­ta väärän per­he­taus­tan, ihonvä­rin tai su­ku­puo­li­sen suun­tauk­sen vuok­si. Poi­ka­kou­lun ho­mo­sek­suaa­li­nen vä­rei­ly ote­taan it­sestään­sel­vyy­tenä niin op­pi­las- kuin opet­ta­ja­kun­nas­sa. Ai­na­kin sii­hen saak­ka, kun­nes kou­lun mai­ne on vaa­ras­sa, jol­loin syn­ti­puk­kia tar­vi­taan.

Ul­ko­puo­li­sen uu­den opet­ta­jan sil­min kat­so­ja voi hämmäs­tellä op­pi­lai­den ver­baa­li­sia ky­kyjä, ul­koa omak­sut­tu­ja ja sisäis­tet­tyjä ru­no­ja, omin­ta­kei­sia rans­kan­tun­te­ja tai imp­ro­vi­soi­tua esi­tystä Da­vid Lea­nin elo­ku­vas­ta Ly­hyt on­ni (jo­ka to­ki se­kin pe­rus­tuu näy­telmään).

Ylä­luok­kai­nen kou­lu­maail­ma tun­tuu epä­to­del­li­sel­ta on­ne­lal­ta. Vas­ta lo­pus­sa rea­lis­mi tun­kee ku­vaan Elämä on –väläyk­senä. Sil­loin pal­jas­tuu, mitä opis­ke­li­jois­ta tu­li, mi­ten he te­kivät his­to­riaa.

Jot­kut Ben­net­tin tai oh­jaa­ja Hyt­ne­rin rat­kai­sut ovat köykäi­siä tai pa­ko­no­mai­sia, ku­ten pyöräon­net­to­muus tai flirt­tai­lu opet­ta­jan kans­sa. Fil­mi vä­littää sil­ti näy­telmää nä­kemättömäl­le lah­jak­si koh­tauk­sen, jos­sa kou­lun in­noit­ta­va kau­no­sie­lu (Ric­hard Grif­fiths) sel­vittää opis­ke­li­jal­le Tho­mas Har­dyn ru­non kuol­lees­ta so­ti­las­po­jas­ta.

Tai­teen kos­ke­tus on har­vi­nais­ta herk­kua ja Ben­nett on pu­ke­nut ko­ke­muk­sen sa­noik­si. Kun Har­dyn sa­ta­vuo­tis­ten sä­kei­den mer­ki­tys avau­tuu ny­ky­lu­ki­jal­le (tai minkä ta­han­sa tai­de­teok­sen minä ai­ka­na ta­han­sa), se on kuin ”kä­si ojen­tui­si ja tart­tui­si si­nun kä­tee­si”.

His­to­ry Boys –näy­telmän mot­to­na on ”­Pass it on!” (Vie sitä eteenpäin!). Tässä tehtävässä elo­ku­va­ver­sio puut­teis­taan huo­li­mat­ta on­nis­tuu. (HB)