Kokkolalainen nyrkkeilijä Olli Mäki valmistautuu ammattilaisten maailmanmestaruusotteluun.
Kokkolalainen nyrkkeilijä Olli Mäki valmistautuu ammattilaisten maailmanmestaruusotteluun. Hallitsevan mestarin, Davey Mooren, kaataminen haastaja-asemasta ei tunnu todennäköiseltä, ei edes omalla maaperällä, Helsingin Olympiastadionilla. Mäki suhtautuu kotiyleisön ja median odotuksiin nöyryydellä, jopa nöyristellen. Suurimmat paineet niskoille kasaa illan organisaattori Elis Ask, eläessään omaa unelmaansa — suojattinsa nyrkein.
Hymyilevä mies on keskitetty tehokkaasti pariin ottelua edeltävään viikkoon, tulevan maailmanmestaruuden tarjoaman hymyn saavuttamiseen. 17. päivä elokuuta on kirjattu kalenteriin. Se on oleva Olli Mäen elämän onnellisin päivä.
Juho Kuosmasen esikoispitkä on puhdasverinen rakkauselokuva. Nyrkkeilyotteluun valmistautuminen etenee taustalla, luoden erinomaiset puitteet tärkeimmälle. Ollin ja rakastettunsa, Raijan, suhde horjuttaa keskittymistä juuri ratkaisevan ottelun alla.
Niin rakkauselokuva kuin onkin, kertoo Hymyilevä mies myös rakkaudesta elokuvaan. 60-luvun mustavalkoinen Helsinki näyttäytyy kauneimmillaan J-P Passin 16-millisen filmin edessä. Jokainen ruutu on tarkkaan hiottu sommitelma, vaikka kohtaukset soljuvatkin eteen vastustamattoman luonnollisina.
Jarkko Lahti ja Oona Airola väreilevät rakastuneisuuden tilassa. Sympaattisuus saa sanana harvoin näin positiivista, rehellistä kaikua. Eero Milonoff taistelee suojattinsa puolesta, suurilta osin urheilullisin päämäärin. Milonoffin Elis Ask on täynnä tunnetta — hämmästyksen, ilon, pettymyksen ja itsekkyyden täydellisen naiivi symbioosi.
Valkokankaalle piirtyy mestariluokan luomus, puhtaan intohimon mahdollistama täysosuma, josta on syntynyt suurempi kuin yksittäisten tekijöidensä summa. Kerrankin omaehtoisuus kohtaa myös suuren yleisön toiveet. Hymyilevä mies ei ole ainoastaan kriitikon valinta. Vaikka Juho Kuosmanen ei varsinaisesti korosta urheilun kautta kohoavaa kansallistunnetta, on suurta ihmisjoukkoa yhdistävä ilmapiiri läsnä.
Aika jota elämme, on herättänyt kaipuun johonkin pysyvään, perinteisiin. Sijoittamatta tätä kaipuuta mihinkään populistiseen ismikehykseen, on Hymyilevä mies nostalgiamatka pois tästä ajasta ja tilasta. Ajasta ja tilasta, johon kukaan meistä ei halunnut. Kaiken negatiivisen roskan keskellä on helpottavaa, jopa vapauttavaa havaita, että elokuvataide kykenee tarjoamaan jotain näin herkkää, puhdasta ja kaunista. (VA)