“Aren’t we forgetting the true meaning of Christmas?
“Aren’t we forgetting the true meaning of Christmas? You know, the birth of Santa.” – Bart Simpson
Spielberg, Carpenter, Kubrick – jopa Orson Welles ovat hengessä mukana Jalmari Helanderin esikoispitkässä. Rare Exports on herättänyt kansainvälistä huomiota poikkeuksellisen paljon. Kehujien joukossa Variety, Empire, DVD Talk, Slant, Time Out of London, Observer. Haukkuja on tullut The Independentiltä ja Guardianilta. Tärkeintä on kuitenkin huomio, se, että arvovaltainen Film Comment noteeraa filmin tuoreeltaan kuvitetussa arviossa, vaikkei täysin filmille lämpenisikään. Olisiko tämä sitä Suomi-brändin kohotusta sitten?
Rare Exports ottaa rytminsä joulukalenterin luukkujen avaamisesta. Ja kyllä se yllätyksiä tarjoaakin: piparkakun tuoksua, lapsekkuutta, häslinkiä, jännitystä, hauskanpitoa, joulunpunaa, ja ennen kaikkea kahlitsematonta fantasiaa, jossa taivas on rajana.
Paha saapuu pikku Pietarin pihaportin taa joulun alla oudossa nutussa. Helanderin riemukas, lempeä mutta karmaiseva vuodenvaihde-elokuva lienee yllätys kaikille muille paitsi tekijälle itselleen. Kuin tontut lahjojaan, Helander on syrjässä ja salaa valmistellut läpimurtoa jo kymmenen vuotta rustaillessaan samanhenkisiä lyhytelokuvia (Maximillian Tarzan, Ukkonen) ja mainoksia (Rakkautta & Anarkiaa –festivaalin mainoksessa on sama pikkupoika, joka näyttelee Rare Exportsin pääosassa).
Juri ja Miska Seppä ovat säveltäneet Rare Exportsin Lapin samaanirummusta innoitusta hakevan, suurisuuntaisen filmimusiikin. Mika Orasmaa oli kameran takana myös komeasti kuvatussa Joulutarinassa (2007), joka sekin otti tarinassaan vapauksia joulupukin juurien suhteen. Epäkorrekteja pukkeja on aiemmin nähty meillä ja muualla, mutta vasta R.E. tunkeutuu syvälle – 486 metriä! – joulun kiistämättä pakanalliseen perinteeseen. Bad Santa, my ass!
Mystinen rahamies Riley (Ellingistä tuttu norjalainen Per Christian Ellefsen) on tehnyt Korvatunturilta löydön. Muinaiset saamelaiset pakastivat tunturin onkaloon ydinjätettäkin pelottavamman salaisuuden. Nyt se aiotaan kaivaa esiin ja lyödä rahoiksi. Mutta saamelaisilla oli syynsä. Mikä pidättelee, jos paha pääsee taas ihmisten ilmoille?
Vastavoimaksi yliluonnolliselle uhalle asettuu kouluikäinen Pietari, joka näkee tontun jälkiä pihapiirissään. Poika on otollisin uhri, mutta yllättäen saaliista kehittyykin metsästäjä. Pietarin neuvokkuus voisi pelastaa ympärillä ahneuksissaan sähläävät kylänmiehet katastrofilta. Ja siinä sivussa koko Korvatunturin, joulusta puhumattakaan.
Rare Exportsin ainoa nainen on Elsa, sekin vain nimenä Pietarin hätäpuhelulistalla. Poissaolo kertoo paljon Pohjolan tonttusakin puutteesta, kaipuusta ja toiveista. Ratkaisu on perusteltu.
R.E. välttää rohkeasti riskin ottaen nuorille miesohjaajille tyypillisen puberteettisen actionkuvaston. Helander ei pyri vauhtiveikoksi kuin köyhän miehen Michael Bay. Pyssyjä käpistellään, mutta pamauksissa pidätellään. Vaaran tuntu ja naurukin rakennetaan perinteiselle kauhuteemalle. R.E. saa väkevän tunnelmansa muinaisen kummun hautarauhan häirinnästä. Tunnelmaa kasvatetaan verkkaisesti, yllätyksiin ei kiirehditä. Helander ei halua koukuttaa katsojia halvoilla tehokeinoilla tai säikäytyksillä.
Pietarin henkilökuvaan keskitytään, samoin isän ja pojan suhteeseen. Pariroolissa näyttelevät oikea isä ja poika, millä on merkitystä onnistumiselle. Pääosissa ovat karheanherkkä Jorma Tommila ja Skavabölen pojistakin tuttu, hienosti läsnä oleva ja ilmeikäs Onni Tommila. Ohjaaja tavoittaa lapsen maailman just eikä melkein, mikä on näkynyt jo Helanderin mainostöistä. Itseoppineen ohjaaja-käsikirjoittajan suurin valtti onkin lapsekkuus. Sen into, usko ja toivo osoittavat rakkautta elokuvaan ja kiehtovaan tarinaan. Katsoja ei voi olla vaikuttumatta.
Dalin herätyskello
Onni, että ohjaajaeno on valinnut Pietariksi sisarenpoikansa. Onni Tommila, 10, on onnistuneimpia elokuvalapsia, mitä mistään löytyy. Pietari vetää narussa kulahtanutta pehmolelua ja pukeutuu vaaran uhatessa kypärästä, lätkäsuojuksista ja pahvista koottuun panssariin. Lopputulos muistuttaa jotain animaatio Rautajätin ja Bionicle-ukkelin väliltä.
Lapsen logiikka on aukoton kuten panssarikin. Paitsi pukilta, varustus suojaa selkäsaunalta. Sitä Pietari ei ärtyisältä, mutta hyvältä isältään ole vielä saanut, katsoja uskoo ja toivoo, Mutta isot pojat ovat uhasta kertoneet ja vanhasta pukkikirjasta on selattu pelottavia kuvia. Aihettakin selkäsaunalle on ilmassa.
Helanderin ideat ovat syötävän hyviä. Lapsen haavoittuvuus – kylmälle, susille, pukille – korostuu jo ennen kuin panssari puetaan, kun Pietari kävelee paljain jaloin isänsä teurastamolle, lunta, pakkasta ja vaaroja uhmaten. Yövahdissa ullakolla poika yrittää pyssyineen pysyä hereillä ns. Dalin herätyskellolla. Maalariguruhan väitti nukkuvansa vain sen ajan, kun kädessä oleva lusikka irtoaa otteesta ja kolahtaa lattiaan. Pietarilla on oma sovellus, joka toimii samaan tapaan – paitsi tietysti tärkeimmällä hetkellä.
Orasmaa taltioi sävykästä luontokuvaa. Silti filmi-Lappi tuntuu vieraalta. "Korvatunturi" onkin kuvattu Norjassa. Silti valkoinen lumi, metsän puut, kylmä ja pimeä ovat kaikille yhteisiä, aistittavia ja tunnistettavia asioita. Valot, varjot ja värit on viimeistelty otoksiin harkiten. Joissakin kuvissa näyttäisi olevan kerros kultapölyäkin, niin tunnelmallisia ne ovat. Pietarin kypärän muovinen puna iskostuu jouluisena mieleen siinä missä tuvan juhlapöydän halvat kynttilät, kun isä ja poika istuvat köyhän jouluaterian äärelle.
Rare Exports on parhaimmillaan ideoissaan, hahmoissaan ja Helanderin vision tinkimättömässä toteutuksessa. Mukana on vahvaa, spielbergiaanista satuseikkailun hohtoa. E.T. -filmin pojan ja alienin suhde näkyy tässä käänteisenä Pietarin selvittäessä kummallista joulusalaisuutta. Ihmepelastukset, fantasian hehku ja elokuvalumoiset avainotokset ilmentävät Spielbergin vaikutusta vahvasti.
Parin miljoonan budjetti on suomifilmissä kunnioitettava perusta. Hollywoodin jälkeä sillä ei ihan saa. Suuret efektit, tunturin räjäytykset, Pietarin ilmalennot ja digitaalisilta maistuvat joukkokuvat tontuista jäävät ensi näkemältä vaikuttavinakin jotenkin keskentekoisiksi. Käänteet, kuten Pietarin tarttuminen ohjaksiin ja pääpirun paljastuminen viimeisen luukun takaa, kaipaisivat vähän enemmän filmillistä puhtia. Osaksi hienoinen vetämättömyys johtuu varmasti tuotannon pienuudesta, mutta osaksi siitä, että villeimpiä ideoita ei ole jalostettu täsmällisiksi kuvasarjoiksi tai toteutettu uskottavasti iskevillä repliikeillä tai näyttelijäohjauksen pieteetillä.
Hauskaa olla tonttumies?
Lapsilta kiellettyä elokuvassa on vain virolaisen Peeter Jakobin pirullinen tonttuhahmo. Silti en suin surminkaan toivoisi, etteivät Pietarin ikäiset pääse katsomaan tällaista jouluelokuvaa, jossa kuitenkin on sydän paikallaan. Kokonaisuuden ja tehokkuuden kannalta pienenä virheenä voi pitää sitä, että vahvasta vihollisesta huolimatta kylän lapset eivät tunnu lainkaan olevan oikeasti vaarassa. Pietarin uhrautuminenkin lopussa kuihtuu turhaksi eleeksi.
Helander ei näytä tietävän, milloin elokuvansa on valmis. R.E. on syntynyt mainoksen pohjalta. Sitä ei olisi tarvinnut tähän loppuratkaisuksi liittää. Filmiin jää parikin turhaa häntää — vaikka kunnianosoitus maailman parhaalle elokuvalle Citizen Kanelle (1941) on tietysti sinänsä paikallaan.
Helanderin työtä on kiitelty siitä, ettei se jäljittele ulkomaisia. Arvostelijat eivät oikein löydä vertailukohtia. Onkin oikeus ja kohtuus, että Rare Exports tulee joulupukkibrändin luvatusta maasta eikä mistään muualta. Mutta paljon elokuvia nähnyt yleisö uppoaa helposti Helanderin filmiviitteelliseen maailmaan.
Eristetty yhteisö elää lumen ja jään autioittamassa parakkikylässä tuntemattoman pelon keskellä. Tuttua kuvastoahan se on jo John Carpenterin The Thingistä (1982) uudempiin zombie-filmeihin. Pukin juurien etsintä Pietarin löytämistä vanhoista kirjoista muistuttaa Polanskin Yhdeksättä porttia (1999). Korvatunturin onkalo avautuu tutkijoiden edessä mustana ja mystisenä kuin Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun (1968) monoliitti. ITE-taiteellisten fantasianäkyjen toteuttajana Helander on myös (nyttemmin taantuneen) M. Night Shyamalanin sukua.
Rare Exportsin kotimaisia edeskäypiä ovat pohjoiset seikkailut Pojasta ja ilveksestä (1998) aina Lappi-kauhugenren synnyttäneeseen Valkoiseen peuraan (1952). Jack Witikan ja Aapelin klassikon Pikku Pietarin pihan (1961) kanssa Rare Exportsilla on jotakin yhteistä. Molemmat elokuvatarinat antautuvat pienen pojan maailmalle, huokuvat turvallista yhteisöllisyyttä ja molempien Pietareiden pihapiiristä äiti on poissa.
Helanderista odotetaan uutta Harlinia. Omapäinen itsensä toteuttaminen ja ryöppyävät visuaaliset ideat tekevät heistä sopivia verrokkeja. Kumpikaan ei osaisi olla tekemättä elokuvia, sen näkee heidän töistään. Riskinä molemmilla ovat Hollywoodin ihanteet, amerikkalaisen elokuvanteon kuluttavat lait ja kansainvälisen bisneksen kompromissit. Pahimmillaan ne johtavat ohjaajan helppoihin ratkaisuihin, mainoskuvastoon ja glyseriinikyyneliin.
Helanderin ensielokuvan suhteen sitä pelkoa ei ole. Rare Exports ei ehkä ole vuoden paras kotimainen, mutta on se harvinaista herkkua. (HB)