The Artist -filmissä äänielokuva valtaa Hollywoodin tehden työttömäksi mykkäfilmin tähden.
The Artist -filmissä äänielokuva valtaa Hollywoodin tehden työttömäksi mykkäfilmin tähden. Myöhempiä ilmaisullisia käännekohtia olivat värin voittokulku ja laajakangas. Mutta vasta nykyisin käynnissä oleva digitaalinen vallankumous, jossa filmiprojektorit ovat hävinneet teattereista, on verrattavissa mykkäfilmin kohtaloon.
Elokuvan alkukymmenille kurkottava The Artist on siis mitä ajankohtaisin. Eräs elokuvan muoto alkaa olla katoavaa kansanperinnettä meidänkin aikanamme.
Alfred Hitchcockin Vertigon (1958) äskettäin 77 vuotta täyttänyt tähti Kim Novak pahastui The Artist -elokuvan musiikin käytöstä. Mykkäfilmipastissin lopussa soi katsojan tunteita automaattisesti lypsävä Vertigon rakkausteema. Ranskalaisohjaaja Michel Hazanavicius käyttää Bernard Herrmannin klassikkosäveliä omiin tarkoituksiinsa.
Musiikin uusiokäyttöä ei ole mielekästä kieltää. Mutta siinä Novak on oikeassa, että The Artist nojaa liikaa esikuviin. Hazanaviciuksen itsensä kirjoittamasta tarinasta ei paljon jäisi jäljelle, jos taitavat mutta irralliset viittaukset mustavalkoelokuvan historiaan jättäisi pois.
The Artist palkittiin Oscareilla parhaasta elokuvasta ja ohjauksesta, miespääosasta, alkuperäismusiikista ja puvustuksesta. Filmi on ulkomaalaisen rakkauskirje Hollywoodin perinteille. Se ei voinut olla hivelemättä Yhdysvaltain elokuva-akatemian itsetuntoa.
The Artist osaa viihdyttää. Lavastukset ja puvut ovat perfektejä. Jokainen otos on kuin muistuma klassikosta, jonka nimi ei ihan heti tule katsojan kielen päälle. The Artist ei kuitenkaan lainaa vain mykkäfilmeistä, vaan myös äänielokuvista ja jopa musikaaleista.
Jean Dujardin esittää valloittavasti George Valentinia, itsetyytyväistä miestähteä. Näyttelijä uhkuu iloluontoista, pidäkkeetöntä energiaa, samanlaista kuin mykän kauden sankari Douglas Fairbanks tai tanssinero Gene Kelly. Molemmat ovat Valentinin esikuvia seikkailufilmien ja musikaalien kautta. Ratkaisu on silti outo, sillä sekä Fairbanks että Kelly pysyivät huipulla koko uransa. Valentinin kohtalo muistuttaa enemmän unholaan vaipunutta John Gilbertiä. Mutta Valentinin kohdalla tähden himmeneminen pannaan kokonaan ylpeyden piikkiin. Valentin halveksii ääntä ja pitäytyy mykissä filmeissä itsepintaisuuttaan.
Todellisuudessa mykän filmin tähtien urat katkesivat usein siihen, etteivät heidän äänensä sopineet heistä syntyneeseen valkokangasimagoon. Muitakin syitä oli suosion ja/tai taiteellisen tason laskuun. Sellaisia, kuten alkoholismi tai tuotanto-olosuhteiden muuttuminen studiomaisemmiksi, jolloin itsenäisistä tähdistä ja ohjaajista tehtiin isojen filmiyhtiöiden palkkarenkejä.
The Artistissa Valentinin tarina muuttuu kiintoisaksi vasta saadessaan tummia sävyjä. Valentin menee muodista yhdessä yössä. Kun miehen tähti laskee, hänen ihastuksensa Peppy Miller nousee huipulle uutena löytönä. Juoni mukailee Tähti on syttynyttä siinä missä muitakin klassikkoja mennen tullen ja palatessa. Ohjaajan vaimo Bérenice Bejo on Peppy Millerinä yksipuinen ja vaisu, kenties käsikirjoituksen laiminlyönneistä johtuen: Peppy ei saa filmiltä niin paljon huomiota kuin Valentin.
Sattuvaa elokuvassa on oravanpyörän visualisointi ihmisiä ahmivana portaikkona. Hollywoodin unelmatehdas rinnastuu Fritz Langin Metropoliksen orjatyölaitokseen. Metropolis tehtiin sekin The Artistin tapahtumavuonna 1927. Sattumanvaraisia taas ovat tyylilainat kaikkien klassikkojen äidistä, Citizen Kanesta (1941). Projektorin valokiilat katselustudion hämyssä ja Valentinin rapautuvan avioliiton asetelmat varastetaan Wellesiltä. Valentinin laiminlyötynä vaimona Penelope Ann Miller onnistuu, vaikka kohtaukset ovat pieniä.
Valentinin eläinlemmikki on hauska muistuma William Powellin ja Myrna Loyn Pettävä varjo –dekkarikomedioista 30-luvulta (äänielokuvia nekin).Niiden yhdeksi tähdeksi Asta-koira nousi tempuillaan. Alkujaksossa Valentinin koiran varjo portaikossa tuo leikkisästi mieleen myös Tourneurin Kissaihmiset (1942).
Hazanavicius havainnollistaa mykkäfilmin tähden kriisiä varsin nerokkaasti. Painajaisunessa esineet pitävät meteliä, mutta Valentin ei saa ulos ääntäkään. Hollywoodia kosiskelevana, joskin surrealistisen nokkelana, voi pitää Forrest Gumpista napattua höyhentä, joka iskeytyy maahan kuin tiiliskivi.
The Artist esitetään ns. akatemiakoossa, kuvasuhteessa 1:37. Olisin antanut Oscarin filmin kuvaajalle Guillaume Schiffmanille. Hän muistuttaa, miten kaunista ja ilmaisultaan rikasta mustavalkokuvaus voi olla.
Mutta sen, mitä viiden Oscarin The Artist sanoo mykkäfilmin ja äänielokuvan törmäyksestä, sen Laulavat sadepisarat kertoi jo 60 vuotta sitten. Stanley Donenin ja Gene Kellyn musikaali on parempi filmihistoriikki ja elokuvallinen taideteos. Eikä voittanut Oscarin Oscaria.
Mykkäelokuvasta The Artistin myötä tai muuten kiinnostuneen kannattaa hankkia äskettäin ilmestynyt kotimainen tietoteos asiasta: Kari Glödstafin julkaisema Kirjoituksia mykkäelokuvasta (2011) johdattaa kädestä pitäen kahdenkymmenen mykän kauden aidon aarteen pariin. Glödstaf pitää myös verkossa sivustoa mykkaelokuvat.com. (HB)
Laadukas kuva ja ääniraita. Olisi ollut aika tyyöikäs veto esittää tämä alkuperäisessä akatemia -kuvasiuhteessa 1.37:1, mutta 1.33:ksihan nämä aina muutettiin televisioon ja 1970-luvulta lähtien myös videolle. Ekstroissa 2 min. epäonnistuneita otoksia ja 37 min. dokumentit. (PS)