Tämänkesäisille Sodankylän elokuvajuhlille Atom Egoyan toi mukanaan festivaalien julkilausumattoman piiloteeman: armenialaisten perinnön.
Tämänkesäisille Sodankylän elokuvajuhlille Atom Egoyan toi mukanaan festivaalien julkilausumattoman piiloteeman: armenialaisten perinnön. Kansanmurhan vaikutus – ja etenkin sen jatkuva kieltäminen – heijastui Egoyanin kaikissa filmeissä, vaikka asiaan suorimmin (ja kerroksisimmin, hienovaraisimmin) perehtyvä Ararat (2002) ei valitettavasti ollutkaan Sodankylän ohjelmistossa. Toinen ohjaaja, joka välillisesti otti Armenian kohtalon esille, oli Martin Scorsese. Hänen intiimi elokuvaesseensä Elia Kazanista – A Letter To Elia (2010) – sivusi turkinkreikkalaissyntyisen ohjaaja-kirjailijan myöhäistä pääteosta America, America (1963). Se käsittelee konkreettisesti kreikkalaisen ja armenialaisen kristityn vähemmistön ahtaita oloja Osmanien valtakunnassa turkkilaisten islaminuskoisten keskellä.
Sodankylässä taisi ohimennen selvitä sekin, mistä johtuu Martin Scorsesen myöhäisemmän uran laadullinen alamäki. Juhlien vieras Michael Chapman totesi, että ohjaajat ovat nykyään ruvenneet käyttämään monitoria nähdäkseen, millainen otos filmille tai kovalevylle tallentuu. Vielä jokin aika sitten ohjaaja seisoi kameran takana tai vieressä, suorassa yhteydessä näyttelijöihin. Nyt monitori on tullut väliin. Chapman ei halunnut mystifioida kuvaajan, kameran ja näyttelijän yhteyttä. Mutta jos yhteys puuttuu ohjaajan ja näyttelijöiden väliltä kuvaruutua eikä filmitarinan tulkitsijoita tuijottaessa, voi olla, että jotakin on menetetty. Eikö Scorsesen viimeisistä filmeistä – Kundun, Aviator, The Departed, Shutter Island – puutukin intiimiys, välittömyys, herkkyys, tuoreus, räjähtävyys, intensiivisyys ja ilmavuus? Käyttääkö Scorsesekin monitoria?
Toinen syy muutokseen Scorsesen taiteessa saattaa käydä selville hänen Elia Kazanille omistetusta dokumentistaaan A Letter To Elia (2010), joka nähtiin myös Sodankylässä. Siinä Scorsese kertoo nuorena ”vaanineensa” elokuvaa Eedenistä itään (1955) – ”I stalked the movie”. Marty kävi teininä katsomassa filmin joka paikassa, missä sitä New Yorkissa esitettiin. Henkilökohtainen dokumentti A Letter To Elia on tunnin pituinen filmillinen rakkauskirje vanhemmalle ohjaajalle, johon Scorsese ehti tutustua ja ystävystyä. Mutta jolle hän ei koskaan suoraan tunnustanut ihailuaan ja avannut sydäntään. ”It stayed between the movies and me” – sen täytyi pysyä minun ja elokuvien välisenä, on Scorsesen toistuva ilmaisu esseessä.
Mutta ehkä rakkaus ei jäänytkään vain Martyn ja Kazanin elokuvien väliseksi. Ehkä ihailu kyti ja kasvoi ja on purkautunut – paitsi tuoreessa dokumentissa – Scorsesen omienkin elokuvien muotoon ja sisältöön, nyt kun ohjaaja on siirtynyt myöhempään keski-ikään ja nuoruudentyöt Sudenpesä, Taksikuski, Kuin raivo härkä ja Koomikkojen kuningas ovat kaukana takana.
Scorsesen uudemmat tuotannot ovat yhä suurisuuntaisempia, viimeistellympiä, käsikirjoitetumpia. Ne eivät ole enää nuoren ja nälkäisen elokuvantekijän töitä. Filmit ovat vähemmän spontaaneja, luvalla sanoen kangistuneita. Niissä painottuvat lavastukset ja puvustus, teatraalisuus, visuaalinen studiomaisuus ja myös klassinen amerikkalaisen näyttelijäntaiteen hyveet. Siis — vähän niin kuin Elia Kazanilla. Scorsese ihailee elokuvia Viettelyksen vaunu, Alaston satama, Eedenistä itään ja Joki tulvii. Mutta se, mikä sopi Elia Kazanille, ja millaisiksi hän elokuvansa muovasi, ei välttämättä toimi kanavoituna Scorsesen töihin.
Sodankylässä ja maailmalla A Letter To Elia on tuonut, ei ehkä unohdetun, mutta usein sivuutetun ja liian ilmeisenä, tuttuna ja tiedettynä pidetyn ohjaajan Kazanin (1909 – 2003) taas puheenaiheeksi. Teatterityöstä kokemusta keränneenä Kazan tunnettiin verrattomana näyttelijöiden ohjaajana. Joku on laskenut, että hänen elokuvansa keräsivät yhteensä 21 Oscar-ehdokkuutta näyttelijöille. Kazanin maine kuitenkin kärsi vakavan kolauksen, kun 50-luvun vasemmistovainot mustine listoineen tekivät ohjaajasta entisten toveriensa ilmiantajan. Edes kunnia-Oscar vuonna 1999 ei korjannut tilannetta.
Scorsesen hienon elokuvaesseen ääneen lausumaton, mutta radikaali teema on, että Kazan teki parhaan tuotantonsa syyllisyyden varjosta. Ilmeisin esimerkki tästä on Alaston satama (On The Waterfront, 1954). Siinä Marlon Brandon esittämä Terry Malloy päättää todistaa satamassa valtaa pitävää mafiapomoa vastaan, vaikka hänen isoveljensä toimii rikollispampun lakimiehenä. Aiemmin Malloy, nuori nyrkkeilylupaus, on joutunut häviämään ottelunsa tahallaan mafian vedonlyöntihuijauksen panoksena.
Vastaava kompromissien, petosten ja heikkoluontoisuuden analyysi — vai sittenkin apologia? — on myös Elia Kazanin henkilökohtaisin filmi, elämäkerrallisesti ohjaajan kreikkalais-turkkilaisiin sukujuuriin porautuva myöhäisteos America, America (1963). Lähes kolmituntisena se perustuu Kazanin omaan samannimiseen romaaniin ja kertoo hänen setänsä vaiheista ja pyrkimyksestä saada perheensä Turkista Yhdysvaltoihin. Kazanin oma ääni antaa johdannon elokuvalle. ”Olen vereltäni kreikkalainen, turkkilainen syntyjäni ja amerikkalainen, koska setäni lähti matkaan.”
America, America on taattua Kazania. Pätevässä perusteellisuudessaan filmi osoittaa Kazanin laadukkaasti viimeisteltyyn tapaan voimallisesti, millaiset oltavat johtavat maahanmuuttoon. Kreikkalaisella ja eritoten armenialaisella vähemmistöillä oli 1900-luvulle tultaessa nykyistä Turkkia edeltävässä Osmanien (Ottomaanien) valtakunnassa järkyttävät elinolot. Tapahtumapaikka elokuvan alkuvaiheissa on Anatolia (Vähä-Aasia) raamatullisen Ararat-vuoren ympärillä. Elokuva tunnetaankin – mm. Englannissa – vaihtoehtoisella nimellä Anatolian Smile – anatolialainen hymy. Myöhemmin katsoja saa keskushenkilö Stavrosin mukana siirtyä Konstantinopoliin (nykyinen Istanbul). Turkin monivaiheisten vastoinkäymisten jälkeen Stavros viimein näkee ulapalta Vapaudenpatsaan saapuessaan kansimatkustajana laivalla Yhdysvaltoihin.
Mutta dramatiikkaa riittää satamassakin — aina siihen asti kun nuori ja naiivi, mutta ehdottoman päättäväinen maahanmuuttajasiirtolainen Stavros Topouzoglou kumartuu – kokemuksiinsa nähden ymmärrettävästi, silti sympaattisen pateettisesti – suutelemaan maata jalkojensa alla, uutta kotimaata, uutta mannerta.
Stavros (elokuvan aikaan 22-vuotias kreikkalainen näyttelijätulokas Stathis Giallelis) kokee raskaana turkkilaisten vallanpitäjien suhtautumisen. He ”sylkevät kasvoillemme ja sanovat, että sataa”, parahtaa Stavrosin äiti Vasso (Elena Karam). Vasso on tomera eikä jätä mielipiteitään sanomatta, vaikka aikakauden ja perinteen tapaan alistuu naisena kyselemättä miehensä tahtoon. Topouzogloun suvun päämies, Stavrosin isä Isaac (amerikkalaissyntyinen Harry Davis) hallitsee vaitonaisella arvovallalla katrastaan, johon kuuluu myös Stavrosin pikkuveli, siis ohjaaja Kazanin isä. Isaac on maltillinen suhteessa turkkilaisiin, hän pyrkii vain pitämään perheensä koossa ja turvassa. Siksi Isaac neuvottelee kylänsä turkkilaisen johtajan kanssa hyvässä hengessä: myötäilyllä päästään parempiin tuloksiin ja liennytyksiin kreikkalaisten oloissa.
Stavros ei kuule isänsä ja turkkilaisen keskustelujen asiasisältöä. Sivullisena hän näkee vain oviaukosta Isaacin suutelevan vallanpitäjän kättä. Stavros todistaa isänsä hymyilevän ikkunassa turkkilaisen rinnalla – eikä ymmärrä ”anatolialaisen hymyn” perustetta ja raskasta hintaa.
”Anatolialainen hymy kätkee raivosi”, paljasti Kazan Michel Cimentin haastattelukirjassa vuonna 1973. Se merkitsee ohjaajalle orjan merkkiä. Monimutkaiseksi tilanne paljastuu, kun America, American lojaliteetin häilyvyyksiä verrataan Elia Kazanin ilmiantoihin ”epäamerikkalaista toimintaa” tutkivalle senaattori McCarthyn komitealle vuonna 1947. Uriaan jatkaakseen niin Kazan, Edward Dmytryk, Budd Schulberg kuin Lee J. Cobb nimesivät kommunistipuolueen jäseniä, entisiä tovereitaan. Paljastus johti ”syylliset” lyhyen vankilatuomion jälkeen mustalle listalle, elokuviin kelpaamattomiksi.
Katsojana ymmärrämme, että Isaacilla ei ole 1900-luvuna vaihteessa paljon vaihtoehtoja, jos aikoo pysyä hengissä perheineen. ”Olen pahoillani, kun joudun sanomaan tämän”, opastaa Stavros myöhemmin ystäväänsä Hohannesta, jonka kanssa hän on jakanut paitsi kenkänsä, myös unelmansa Amerikasta, ”mutta luottavaisuutesi osoittaa heikkoutta. Jos näytät ihmisille, että olet heikko, he käyttävät sinua hyväkseen!” Stavrosin omat, pikareskiromaanin tapaan vaelluksella kohtaamat, kasautuessaan koomisiltakin vaikuttavat vastukset ovat kovettaneet uppiniskaisen pojan lopullisesti. Vain pakkomielle auttaa eteenpäin: Amerikaan, Amerikkaan! Vasta Valloissa Stavros avautuu, osoittaa ”heikkoutta”, kun näemme hänet hymyilemässä olkihattu päässä sen aikaisissa paskaduuneissa, mutta tyytyväisenä päämäärän saavuttamisesta: oman onnensa halukkaana seppänä.
Amerikkalaisen kriitikon Pauline Kaelin arvostelussa mainitaan, että America, America oli tarkoitettu trilogian alkujaksoksi. Valmistuttuaan filmi siis olisi ollut Kummisetään vertautuva, yhdeksäntuntinen siirtolaisstoori. Emme tiedä, miten amerikkalaisuuden kritiikki mahdollisesti olisi myöhemmissä sarjan elokuvissa näkynyt, mutta tähän johdantojaksoon se ei Elia Kazanin mielestä selvästikään kuulu.
Silti ohjaaja-kirjailija-käsikirjoittaja on tietoinen asiasta ja itsekriittinen sen suhteen. Stavros mainitsee kirjeessään Amerikoista Turkkiin jääneelle kotiväelleen, että ”Ei täällä kaikki toki ole suurenmoista...”, jolloin isä-Isaac keskeyttää lukemisen ja katsoo vaimoaan Vassoa merkitsevästi: ”Joko hän on unohtanut olot täällä?” Kuinka orjuutta pakeneva Kazanin setä, itsekin vielä melkein lapsi, olisi osannut tai välittänyt punnita toisaalta-toisaalta –pohdinnoin Yhdysvaltain ristiriitoja, on turhanaikainen kysymys, jonka vain me jälkiviisaat voimme sen esittää. Stavrosin oli päästävä pois ja sen hän jumaliste teki.
Mutta niistä vastoinkäymisistä. Elokuvan ensimmäiset parikymmentä minuuttia sukeltavat ongelman ytimeen ja keskelle – in medias res. Kreikkalainen Stavros kuljettaa vuoren rinteeltä louhittuja jäitä hevoskyydillä armenialaisen ystävänsä Vartan Damadianin kanssa (armenialaisen roolissa lahjakas, traaginen amerikkalaisnäyttelijä Frank Wolff, joka näytteli Cormanin, Hellmanin, Rosin, Corbuccin, Leonen ja Solliman filmeissä). Turkkilaissotilaat pysäyttävät vaunut ja paiskovat jäät maahan. Kun selviää, että Vartan on ollut armeijassa turkkilaisten esimiesupseerin kanssa, tunnelma laukeaa. Kazan osoittaa pienellä yksityiskohdalla turkkilaisten ja armenialaisten yhteisen historian ja kohtalot. Yksittäinen ystävällisyyden ele turkkilaiselta armenialaiselle vahvistaa myös niitä kertomuksia, joita kansanmurhasta selvinneet ovat kertoneet: turkkilaisissa ja kurdeissa oli armenialaisille ystävällisiäkin yksilöitä ja naapureita.
Upseeri varoittaa Vartania palaamasta kylään, koska turkkilaisten sotilasoperaatio on alkamassa. Konstantinopolissa on nähty merkkejä armenialaisten vastarinnasta, joten kaikille armenialaisille valtakunnan joka kolkalla on päätetty ”antaa opetus”. Uhmakkaasti Vartan palaa kylään eikä piiloudu. Samana iltana ja yönä armenialaisten turvapaikaksi valitsema kirkko poltetaan ja puolustautuva Vartan ammutaan.
Mieliinjäävimpiä näkymiä Kazanin elokuvassa ovat kreikkalaisten aitavieruksille kokoontuneet rivistöt, jotka seuraavat turkkilaisten ratsusotilaiden saapumista kylään. Kreikkalaisten annetaan olla, mutta ratsumiehet jatkavat heidän ohitseen eteenpäin kreikkalaisten seuratessa katseella. Toistuva kohtaus ei voine viitata kuin vuodesta toiseen armenialaisiin kohdistuviin vainoihin, jotka huipentuivat 1915 kansanmurhassa. ”Aina parin vuoden välein meidän täytyy antaa heille sama opetus”, sanoo turkkilaispäättäjä melkein elokuvan alussa.
Historiallisen hetken viitoitusten jälkeen ja mullistuksen keskeltä Stavros suuntaa Amerikkaan. Amerikkaan ainoana mahdollisuutena selviytyä, paeta olosuhteita, mutta myös toteuttaa itseään. Miksi ja mitä kohti? Se ei Stavrosille ole selvää eikä elokuva – trilogian ensimmäisenä osana – anna siihen vastauksia. America, Americassa Stavrosin matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Stavros haluaa vain vapaaksi ja Amerikka Vapaudenpatsaineen on sen symboli.
Stavros yrittää anella, huijata ja ryöstää matkarahat isoäidiltään (suurenmoisen uurteinen afroamerikkalainen veteraani Estelle Hemsley, 75). Mutta mummu on pojanpoikaa ovelampi. Viimein isä Isaac sentään huomaa, että Stavrosilla on ainoana perheestä mahdollisuus selvitä pois – ja myöhemmin pelastaa luokseen myös muut.
Isaac kaivaa Stavrosin kanssa esiin perheen aarteet, Vasso-äidin myötäjäiskorut. Arvokkain omaisuus ommellaan pojan takin saumoihin. Isaac antaa ohjeet Stavrosille: ensin pojan on kutsuttava luokseen tytöt ja saatava heidät hyviin naimisiin. Seuraavaksi ovat vuorossa veljet ja sitten äiti Vasso, jonka vanhuus pojan olisi turvattava. (Lopussa Kazanin kertojanääni paljastaa, että Stavrosin tehtävä onnistui: vain isä jäi viimeisiksi vuosikseen kotimaahansa.)
Stavrosin ensimmäinen etappi on mattokauppaa Konstantinopolissa pitävä serkku Odysseus (Salem Ludwig). Matkalla poika kuitenkin ryöstetään ystäväksi tekeytyvän huijari Abdulin (Lou Antonio) toimesta. Stavros ei tuokaan lisää pääomaa serkun kulahtaneeseen mattobisnekseen, vaan saa tyytyä putiikin siivoojaksi. Kauan nuorukainen ei kuitenkaan viihdy aloillaan, sillä jalkoja polttaa: Amerikkaan, Amerikkaan! Stavros menee satamaan töihin, tekee vähintään kolmea vuoroa kantajana ja tiskarina, jotta matkakassa karttuisi.
Satamajätkien kunkku Garabet (John Marley, Kummisedän hevosia harrastava elokuvatuottaja) kysyy, paljonko kasassa jo on. ”Seitsemän dollaria.” Laivalipun hinta on satakymmenen dollaria. Säästetyt taalatkin häviävät ilotalon Vartuhi-tytölle (Joanna Frank). Garabet on suositellut laitosta, jossa hän kenties itse on kanta-asiakkaana, mutta Stavros on ensin vastustellut: ”En ole koskaan…, en ole varma, tiedänkö miten toimia?” Tarjous on kuitenkin vastustamaton, mutta Vartuhi päättääkin Stavrosin nukkuessa ottaa vähän ekstraa, onhan hänenkin elettävä ja häätökin asunnosta uhkaa. Poikuutensa ja rahansa menettänyt Stavros on epätoivoinen. Oman henkilökohtaisen tyytymättömyytensä hän kanavoi Garabetin johtamaan työläiskapinaan. Piiskuroidut satamamiehet etsivät oikeutta terrorikeinoin, mutta köyhälistön nousu tukahdutetaan väkivalloin.
Täpärästi sotilaiden rynnäköstä haavoittuneena selvinnyt Stavros pakenee varmaa kuolemantuomiota ruumisvaunuissa. Kiinnostavasti Kazan näyttää sairaalan turkkilaisten lääkäreiden sympatian ”anarkisteille”: — Hänhän halusi vain vapautta, toteaa toinen kollegan tarkistaessa potilassängyn alla makaavan Stavrosin sydämenlyönnit. Olisiko Stavrosin ihmeellinen pako ystävällismielisten turkkilaislääkäreiden junailema juoni – olisihan heidän asiantuntemuksellaan erottanut kuolleen elävästä? Tässä ihmepelastuksessa, kuten monessa muussakin kohdassa, Kazan iskee tarinaa veijariromaanin hengessä, satiiriin asti liioitellen.
Vuorossa on eräs elokuvan parhaista jaksoista, muusta kokonaisuudesta erilliseksi suvannokseen nouseva naimakauppa. Kun Stavros ei rikastu sen enempää serkun mattokaupassa kuin raadannalla satamassa, on tartuttava viimeiseen keinoon. Konstantinopolissa asuu serkkua varakkaampi mattoyrittäjä Aleko Sinnikoglou. Roolissa pullean isällisenä kauppiaana on järistyttävän hieno Paul Mann. Mann oli amerikkalaisen metodinäyttelemisen pioneeri, joka ahkeroi teatterissa ja teki vain kaksi elokuvaroolia: toinen oli teurastaja musikaalissa Viulunsoittaja katolla. Hänen uransa tosin loppui skandaaliin, kun Mannin väitettiin käyttäneen naispuolisia ”metodioppilaitaan” hyväksi.
Alekolla on vain yksi murhe. Hänellä on vain tyttäriä, joten kauppias on jatkuvasti etsimässä rahabisnesten ohella myös hyvää naimakauppaa. Kirkossa nähdään suurenmoinen kohtaus, jossa Odysseus-serkku tuo siistillä puvulla, keikarin kävelykepillä ja viiksillä sonnustautuneen Stavrosin näytille seurakuntaan. Paikalla näyttäytymässä on tapansa mukaan myös Aleko veljineen ja tyttärineen. Seuraa puolin ja toisin hillitön ja tarkasti ajoitettu sarja kohteliaita ja tunnustelevia nyökkäyksiä huomioimisen ja arvostuksen osoituksen merkkinä. Alekon tytär Thomna – roolissa erinomainen Linda Marsh, jota myöhemmin on nähty vain televisiossa — ihastuu näkemäänsä, vaikka tärkeintä on tietysti isän ihastus ja hyväksyntä.
Jälleen voi vain ihailla Kazanin tinkimättömyyttä aitouden tavoittamisessa. Näyttelijöiden kasvot ovat tuoreita, mutta kaikki ovat osaavia, kokeneita tai muuten sopivia rooleihin. Michel Cimentille ohjaaja kertoi näyttelijävalinnoistaan:
- Ensinnäkin he ovat kaikki tuntemattomia. Katsojat eivät ole nähneet heitä aikaisemmin, mikä on suuri apu, koska heitä ei nähdä ”näyttelijöinä”. Toiseksi, valitsin juutalaisia tai kreikkalaisia rooleihin. Gregory Rozakis ja Lou Antonio Lou Antonio ovat kreikkalaisia, Linda Marsh, Paul Mann ja Harry Davis juutalaisia. Heille kaikille sorto on tuttua, heillä kaikilla on setiä ”Vanhasta maailmasta” ja lämmin suhde esivanhempiinsa, Kazan selitti.
Kosiojakson upea tunnelma jatkuu Alekon äveriäässä, mutta kodikkaassa talossa naisten hössöttäessä ja miesten tupakoidessa ja rupatellessa. Kaikesta näkyy patriarkan itsevaltius, mutta myös hyväntahtoinen suhde puolisoon ja tyttäriin, erityisesti Thomnaan. Kosiskelun aikana Odysseus ja Stavros säilyttävät viisaasti itsellään tiedon sulhasehdokkaan taloudellisesta asemasta ja antavat ymmärtää komean ulkomuodon ja asun kielivän myös varoista, joita ei ole. Taktiikka toimii ja Aleko näkee jo itsensä istuvan appiukkona Stavrosin vieressä lapsenlapsia laskemassa. Myötäjäisiksi sovitaan satakymmenen euroa.
Kazan näyttää, kuinka Stavros nauttii Alekon nuoremman tyttären, Thomnan pikkusiskon, seurasta ja ihailusta. Pikkusisar tuo mieleen omat sisaret kaukana kotona. Thomnaan Stavros suhtautuu varautuneesti. Jo aiemmin sivuhenkilöt ovat huomauttaneet – kenties katsojan lailla – ettei nuoren miehen päähän tunnu mahtuvan kuin yksi asia. Amerikan pinttymä ohittaa tyystin naiset ja seksin, jolle Stavrosilla ei – surkeata ilotaloseikkailua lukuun ottamatta – ole aikaa eikä ajatuksissaan tilaa. Kun Aleko yllättää nuorenparin antamalla heille oman makuuhuoneen ja avaimen siihen, Thomnan odottamaa täyttymystä ja liiton sinetöintiä ei tule. Stavros haluaa mahdollisimman nopeasti muiden seuraan. Morsiamen painostamana hän joutuu purkamaan tuntojaan ja käskee vain Thomnaa varomaan luottamasta häneen.
On huomattu, että tässä kohtauksessa Stavros on rehellisimmillään. Hän tietää käyttävänsä morsiantaan hyväksi – niin kuin yritti aiemmin käyttää omaa isoäitiään. Hän on pettänyt isänsä ja perheensä menettämällä kaiken saamansa omaisuuden ja valehtelemalla totuuden peittämiseksi. Stavros on valmis polkemaan muita päästäkseen eteenpäin, vapauteen, Amerikkaan, kohti yleistä edistystä ja hyvää. Tässäkö taas Kazanin omakuva? Itsekeskeisyyden apologia, syyllisyydensekainen tunnustus oman nahan pelastamisesta Amerikassa, mahdollisuuksien maassa?
Myötäjäisten turvin Stavros nousee laivaan. Mukaan on tullut myös Gregory Rozakiksen esittämä ikätoveri Hohannes Gardashian, jonka Stavros on tunnistanut kengistä. Kun Stavrosin oma matka Anatoliasta näytti tuhoon tuomitulta, hän kuitenkin – kerrankin epäitsekkäästi – luovutti omat kenkänsä Amerikasta haaveilevalle vastaantulijalle, Hohannekselle. (Ilmankos Stavrosta ja Hohannesta odottaa Amerikassa ensimmäinen työpaikka kengänkiillottajina.)
Laivassa Stavros jatkaa omalaatuista suhdettaan amerikkalaisrouva Sophia Kebabianiin (Katharine Balfour), jonka hän on tavannut miehensä seurassa Alekon mattoliikkeessä. Avioliitto ikämies-Kebabianin kanssa on onneton ja Sophia alkoholisoitunut. Suhde varhaiseen puumanaiseen rohkaisee Stavrosin Amerikka-haaveita, vaikka Kebabian uhkaakin kilpailijaansa karkotuksella heti kun päästään satamaan.
Amerikanlaivan kannella Stavros hurmioituu tanssiin. Hän yrittää myös suojella sairastunutta Hohannesta laivaan astuvilta terveysviranomaisilta, mutta onnistuu vain siirtämään toverinsa sinetöityä kohtaloa. Toisen kuolo on kuitenkin toisen leipä. Stavros pääsee Hohanneksen tilalle ja nyt hänellä on valttikortti uudessa maailmassa, työpaikka kengänkiillottajapoikana. Stavros has arrived!
Nuori, intensiivinen Stathis Giallelis on pääosassa ja yhdistävä tekijä pitkän ja vaiherikkaan matkan aikana kiinnostavien ja taitavien sivuosanesittäjien vaihtuessa ympärillä Stavroksen liikkuessa paikasta toiseen. Aikalaisarviossa amerikkalainen Pauline Kael ei ollut päähenkilövalintaan tyytyväinen: ”… elokuva on epäonnistunut keskeisen roolin väärällä valinnalla… Stathis Giallelis ei vakuuta, että hänestä löytyisi tahtoa tai intohimoa tai älliä toteuttamaan unelmansa, tokaisi aina teräväkielinen Kael. Olen hänen kanssaan aivan päinvastaista mieltä. Giallelis on fotogeeninen ilmestys, joka jatkaa kunniakkaasti Marlon Brandon (Alaston satama) ja James Deanin (Eedenistä itään) linjalla. Näyttelijänä kokemattomampi Giallelis vakuuttaa aitoudellaan. Naiivi – nuori kun on – luonto tekee uskottavaksi kuumapäisen päämäärään pyrkimisen hinnalla millä hyvänsä.
Kosiojaksossa on keventävää huumoria ja Giallelis osoittaa kykynsä myös sisäisten ristiriitojen vastakarvaiseen tulkintaan pettäessään matkalippurahoja hankkiessaan niin entisen perheensä kuin uuden morsionsa. Kazanin ohjauksessa päähenkilön tunnot traagisesta komiikkaan vaihtuvat inhimillisessä koossa, mikä tekee Stavroksesta esiantisankarina 60-luvun uuden elokuvan airuen.
Haskell Wexlerin kameratyössä on neorealistista todistusvoimaa, mutta myös vanhoista valokuvista tuttua asetelmallista komeutta. Jostakin syystä laidasta laitaan ailahteleva America, America sukutarinana muistuttaa mustavalkoestetiikassaan jopa Luchino Viscontin filmiä Rocco ja hänen veljensä (1960). Hyvin tarinaa ja teemoja tukevan kreikkalaisen, kansanomaisen musiikin on säveltänyt Manos Hatzidakis – vain muutamaa vuotta suuren menestyksensä Ei koskaan sunnuntaisin (1960) jälkeen.
Harvoin nähty America, America ilmestyi Warner Brothersin amerikkalaisena kuvalevynä tänä keväänä (2010). Ranskassa se julkaistiin jo aiemmin. Ohjaajalleen teos on läheisin koko tuotannossa: ”America, America, omasta mielestäni paras elokuvani, oli floppi. Täydellinen katastrofi. Kukaan ei mennyt katsomaan koko helvetin filmiä”, valitti Kazan.
Elokuva sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta elokuvasta, Kazanin ohjauksesta ja alkuperäiskäsikirjoituksesta. Se voitti vain lavastuksen Oscarin. Golden Globen Kazan kuitenkin ohjauksestaan sai ja Stathis Giallelis palkittiin parhaana miestulokkaana yhdessä Albert Finneyn ja Robert Walker Juniorin kanssa. Arvostelut olivat ristiriitaisia. Pauline Kael kehui Haskell Wexlerin kuvausta (”joukkokohtauksissa on laajamittaisuutta, kuohuntaa ja autenttista tuntumaa”) mutta lyttäsi kuitenkin elokuvan:
”…kerronnan päälinja on epävakuuttavaa melodraamaa, tosin löytyy joitakin hienoja kuvia, kuten umpioitu, tukahduttava, mutta silti lämmin ja kutsuva Konstantinopolin rikkaan kauppiaan koti-interiööri, ja joitakin muistettavia roolitöitä on, kuten Paul Mann kauppiaana ja Linda Marsh hänen tyttärenään. Voi tunnistaa Kazanin epätoivoisen kunnianhimon luoda eeppinen elokuva (filmin oli tarkoitus olla aloitusosa suunnitellussa trilogiassa)... Kuitenkin sankari on niin lattean tylsä, ettei mikään pidä filmiä koossa ja Kazanin käsikirjoituksen kuluneet ideat – kuten Juudas-hahmo, joka ryöstää sankarin ja Kristus-hahmo, joka uhraa elämänsä sankarin puolesta – vaikuttavat noloilta.” Näin Kael.
Lloyd Michaels kirjoitti myöhemmin teoksessa The Macmillan Dictionary of Films and Filmmakers, että ”… Kazanin kuumapäisimmissäkin töissä on loistavia esimerkkejä hillityistä mutta vaikuttavista hetkistä, kuten jakso jossa Stavros kertoo kihlatulleen, ettei hänen varaansa kannata laskea. Stavros on rehellinen vasta paljastaessaan petoksensa”, tulkitsee Michaels.
Stanley Kauffman ei armoa antanut. ”Päävika on sama mikä muissakin Kazanin elokuvissa ja teatteriohjauksissa: suhteellisuuden tajun puute. Ohjaaja ei tiedä, milloin tiivistää ja jatkaa seuraavaan asiaan. Jos hän iskee hampaansa johonkin kohtaukseen tai jaksoon, niin yleisön on vain parasta odottaa ja niellä mitä tulee, kun Kazan vatvoo materiaalia joka suuntaan, mihin hänen lämmin mielikuvituksensa vain yltää.”
John Simon ei myöskään jaksanut Stavrosin mukana Amerikkaan asti. ”Kazan ahertaa tunnollisesti ja täyttää kohtaukset realistisilla yksityiskohdilla kiinnostumatta siitä, millaiseen viitteellisyyteen ja fiksuuteen kamera kykenisi. Jokaisella episodilla, melkein joka otoksella, on oma alkunsa, keskikohtansa ja loppunsa. Ne on liimattu yhdeksi ketjuksi, joka ensimmäisen kahden tunnin jälkeen uhkaa venyä ikuisuuksiin.”
Kun arvostelut olivat enimmäkseen tällaisia eikä kansa Kazanin omienkaan sanojen mukaan lähtenyt katsomaan koko helkutin filmiä, on ymmärrettävää, että America, America on jäänyt vuosikymmeniksi ohjaajan unohdettujen töiden joukkoon. Nyt dvd-julkaisut eri puolilla ja Scorsesen filmiessee todistavat elokuvan uudelleenlöytämisestä. Jo muutamat Scorsesen dokumentissa nähdyt Haskell Wexlerin otokset Stavrosista Amerikan laivalla suolaisen meriveden pärskeessä olivat vastustamaton houkutin saada filmi nähtäville. America, Americaa kannattaa lähestyä ennakkoluulottomasti, kohdistuivat ne sitten kriitikoiden haukkuihin, Kazanin ilmiantajan maineeseen tai lähes kolmituntisen ”vanhan” mustavalkoelokuvan tarjoamaan haasteeseen. Voin vakuuttaa, että America, America on helmi, joka odottaa löytäjäänsä. Minkä tahansa vuoden parhaita katsomiskokemuksia. Varsin ainutlaatuinen elokuva.