On Kok­ko­las­sa en­nen­kin osat­tu elo­ku­via tehdä. Pert­ti Hyt­ti­sen, Veik­ko Poh­jo­sen, Sep­po ja Voit­to Lah­den kai­ta­fil­mit pärjä­sivät val­ta­kun­nal­li­sis­sa­kin mit­telöissä ja hyö­dyn­sivät pai­kal­lis­ta näyt­te­lijäo­saa­mis­ta niin har­ras­ta­ja- kuin am­mat­ti­lais­ta­sol­la. Mm. Leea Kle­mo­lan roh­keus ja ky­vyt no­tee­rat­tiin täällä en­sin pie­neltä val­ko­kan­kaal­ta.

Vaik­ka Tu­li pa­laa, jää py­syy on­kin ku­vat­tu fil­mil­le, sitä so­pii pitää kok­ko­la­lai­sen vi­deo­su­ku­pol­ven voi­mannäyt­teenä. Vuok­ra­ka­se­tit ja mu­siik­ki­vi­deoi­den il­mai­suar­se­naa­li lie­nevät näi­den te­kijöi­den kas­vua­lus­taa pi­kem­min kuin edel­li­sen su­ku­pol­ven pe­rin­tei­nen teat­te­rie­lo­ku­va jo kuo­pat­tui­ne ker­ho­toi­min­toi­neen.

Ny­ky­te­kijät esit­te­levät tee­man­sa jo al­ku­teks­tien ai­ka­na. Lap­si te­kee en­ke­lin­ku­via han­gel­le, mut­ta lä­hi­ku­vas­sa liik­ku­vat kä­det näyttävät­kin ruh­jo­vil­ta raa­joil­ta. Tu­li pa­laa, jää py­syy on Mi­ka Ho­ta­kai­sen oh­jaa­ma ja yh­dessä näyt­te­lijä Ti­mo Aho­sen kans­sa kä­si­kir­joit­ta­ma kau­hu­mys­tee­ri, jos­sa Kok­ko­lan ka­tu­ku­va ar­vo­ra­ken­nuk­si­neen ja in­te­riöö­rei­neen nou­see mel­kein pää­roo­liin. Ra­kas ko­ti­kau­pun­kim­me näyttäy­tyy nyt sel­lai­ses­sa va­los­sa, että ehkä jon­kun pitäi­si ker­toa tästä Kok­ko­lan Mat­kai­lul­le.

Ho­ta­kai­sen elo­ku­va on va­kuut­ta­vaa tii­mi­työtä, jos­sa kaik­ki elo­ku­val­li­set ele­men­tit ovat ta­sa­pai­nos­sa (kun­nes niitä ta­hal­li­ses­ti jär­ky­tetään). Ää­ni­tys on huo­lel­lis­ta työtä, te­hos­teet toi­mi­vat ja va­lo- sekä ka­me­ra­mie­het ovat saa­neet pai­naa täyttä päivää, ehkä yötä­kin, jot­ta Vil­le Vai­nion ri­kas ku­va­maail­ma on saa­tu tal­len­ne­tuk­si. Nä­kymät vaih­tu­vat mil­loin höy­he­nen ke­vey­dellä, mil­loin vih­lo­vas­ti repäis­ten. Mie­tit­ty ja vai­kut­ta­vas­ti to­teu­tet­tu mu­siik­ki ja siis­tit teks­ti­jak­sot si­laa­vat ko­ko­nai­suu­den. Näyttää siltä, että Saul Bas­sin saap­pai­siin ja Thel­ma Sc­hoon­ma­ke­rin kor­ko­ken­kiin as­tu­jia ei tar­vit­se ka­las­tel­la mer­ta edempää.

Tus­ka va­luu

Tu­li pa­laa, jää py­syy ker­too pitkäai­kais­työttömän hen­ki­sestä hor­ju­mi­ses­ta. Tai ehkä vain ar­ki­sen ku­ka-sen-te­ki –­mur­ha­ta­ri­nan. Vai on­ko sit­ten­kin ky­se siitä, mitä tässä on ko­ko ajan saa­nut hen­ki kur­kus­sa pelätä, että Tuo­miopäivä start­taa Kok­ko­las­ta? Elo­ku­van pää­hen­kilön nuor­ta avio-on­nea al­ka­vat var­jos­taa ou­dot kir­jeet, ka­se­tit ja pu­he­lut, jot­ka kos­ket­ta­vat hä­nen vai­moaan. Mik­sei nai­sen ku­va tar­tu fil­mil­le eikä ää­ni nau­hal­le? Mitä on­kaan ou­don muo­toi­ses­sa soi­tin­ko­te­los­sa, jo­ta vai­mo kan­taa il­tai­sin mu­ka­naan pit­kik­si ve­ny­viin ”­har­joi­tuk­siin”?

35-mi­nuut­ti­sen ly­hyt­fil­min sisältä on pyr­kimässä isom­pi elo­ku­va ulos. Kaik­ki on ha­lut­tu sa­noa jo tässä yh­dessä (en­si?) fil­missä. Jos ihan kaik­ki ei tu­le­kaan sa­no­tuk­si tai selväk­si, niin näy­te­tyk­si ai­na­kin. Tu­li pa­laa, jää py­syy (jo­ka fil­min ni­menä on kyllä sa­non­ko mistä?) pur­suu ideoi­ta, jois­ta yli­voi­mai­ses­ti suu­rin osa on­nis­tuu. Pyr­ki­mys on ar­jes­ta ulos, val­veil­ta uneen, päivästä yöhön. Suun­ta sii­hen maail­maan, jo­ka ei ole mus­taa eikä val­kois­ta, hyvää eikä pa­haa. Maail­maan, jol­le on ti­laa vain mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa, mut­ta sil­ti niin to­del­li­se­na, että tai­tei­li­jat pys­tyvät te­kemään siitä ku­via.

Kok­ko­la on näin saa­nut oman Blair Witc­hinsä, oman Kuu­den­nen ais­tin, oman Seit­semänsä. Tu­li pa­laa, jää py­syy jat­kaa noi­den elo­ku­vien lin­jal­la käyttämällä ta­ri­nae­lo­ku­van sisällä avant­gar­den ja sur­rea­lis­min ele­ment­tejä. Oli­vat ne sit­ten tul­leet MTV:n mu­sa­vi­deoil­ta tai suo­raan Ken­neth An­ge­ril­ta, Stan Brak­ha­gel­ta tai Bu­nue­lil­ta ja Da­lil­ta.

Synk­kyys kieh­too te­kijöitä: eris­tys­sel­li ei riitä ran­gais­tuk­sek­si, päätä­kin on ha­kat­ta­va ki­vi­seinään niin, että ve­ri va­luu no­roi­na ja tus­ka pur­kau­tuu. Ny­ky­het­ken tai­tees­sa ja po­pu­laa­ri­kult­tuu­ris­sa uu­teen suo­sioon ko­hon­nut en­ke­liai­he näyttää kääntö­puo­len­sa Ho­ta­kai­sen ja Aho­sen ta­ri­nas­sa, jos­sa seit­semän sa­nan­saat­ta­jaa pu­hal­taa pa­suu­noi­hin­sa. Ka­ri Kihlströ­min näyt­te­lemän pa­pin Tuo­miopäivän saar­naa te­hos­te­taan vä­liin lei­kat­tu­jen ku­vien cres­cen­dol­la. Lop­pu on­kin vä­kevässä kont­ras­tis­sa alun li­pu­viin otok­siin, joi­hin kat­so­ja as­tui kuin pai­na­jai­sek­si pal­jas­tu­vaan uneen.

Ba­zial­le si­vuo­san Os­car!

Lop­pu­puo­lel­la tu­le­vat vas­taan myös elo­ku­van on­gel­mat. ”­Bad End” käy ylettömän ras­kaak­si, vaik­ka Po­lans­kin su­ku­lais­teok­sel­ta vai­kut­ta­van Yh­deksän­nen por­tin maut­to­muu­teen ei sentään sor­ru­ta. Ve­ri­siin ku­viin on ihas­tut­tu ai­van lii­kaa, vä­hemmän oli­si ol­lut enemmän tässä­kin ta­pauk­ses­sa. Nais­roo­lien koh­te­lua­kin kan­nat­tai­si miet­tiä. Lars von Trie­riä on syy­tet­ty nais­vi­has­ta pal­jon vähäi­sem­min pe­rus­tein.

Mut­ta fil­min an­siot nou­se­vat to­ki pal­jon kor­keam­mal­le kuin sen pie­net hor­jah­te­lut. Omin sil­min saa nyt to­dis­taa, että Eyes Wi­de Shu­tin kar­ta­no­ku­vat oli­si hy­vin voi­tu to­teut­taa myös hä­myisänä tal­vi­ver­sio­na Kok­ko­lan van­has­sa kau­pun­gis­sa. Raa­ti­huo­neen öi­set sa­lit, por­tai­kot ja käytävät on pan­tu ”näyt­te­lemään” kuin Jo­seph Lo­seyn fil­mi­la­by­rin­teissä.

Ho­ta­kai­sen fil­mi ra­kas­taa yk­si­tyis­koh­tia: pu­he­lin­vas­taa­ja, tis­ki­har­ja ja eri­koi­nen te­li­ne ovat yhtä kiin­nos­ta­via ka­me­ran sil­min kuin pi­meässä välähtävä veit­sen­terä. Mus­ta­val­ko- ja vä­ri­fil­miä vuo­ro­tel­laan pai­koin osu­vas­ti, pai­koin osoit­te­le­vas­ti.

O­lin löytä­vinä­ni muu­ta­man pu­hut­tua al­le­vii­vaa­van ku­van ja yh­den fei­kiltä näyttävän reak­tion. Jon­kun näyt­te­lijän ää­nenkäytössä oli­si ol­lut pa­ran­ta­mis­ta, mut­ta muu­ten ”­cas­ting” eli roo­li­mie­hi­tys on on­nis­tu­nut. Ko­va­pin­tai­nen sul­ho ja peh­meäm­pi ri­kos­po­lii­si ovat per­soo­nal­li­sia va­lin­to­ja.

Jos muu­ta­maa epäon­nis­tu­nut­ta vit­siä ei las­ke­ta, Tu­li pa­laa, jää py­syy, on täy­sin huu­mo­ri­ton elo­ku­va. Pait­si, jos sen par­haat yk­sittäi­set ku­vat tun­tu­vat niin kut­kut­ta­vil­ta ihan tar­koi­tuk­sel­la. Seit­semän en­ke­lin saat­tue pa­suu­noi­neen Man­ner­hei­mi­nau­kiol­la on ou­toa le­vot­to­muut­ta hen­kivä otos, sil­ti myös hil­peän hul­lun­ku­ri­nen. Ja elo­ku­van vai­kut­ta­vin roo­li on Pjotr Ba­zia pi­ki­silmäi­senä yön ruh­ti­naa­na. Hä­nen kans­saan en tai­tai­si läh­teä telt­ta­ret­kel­le, ai­na­kaan Tran­sil­va­niaan. (HB)